4 syytä lapsettomuuden tuskaan

lapsettomuus, nainen metsässä mekossaan

Lue aikaisempi juttuni aiheesta “Lapsettomuus, ei hyvä eikä huono asia” täältä.

 

Tänään kirjoitan lapsettomuudesta jälleen. Minulla on siitä vielä sanottavaa.

Kohderyhmäni on tuntematon, kasvoton joukko suomenkielisiä ihmisiä, joista moni on törmännyt samaan kuin minä: aiheesta ei puhuta syväluotaavasti. Toisinaan törmää artikkeleihin siitä, kuinka kohdata lapseton, mitä sanoa. Ei puhuta siitä kaikesta, mitä aihe oikeasti sisältää. Kuinka kohdata ja ymmärtää sitä – ja kuinka päästä eteenpäin. Kenties juuri tämän vuoksi minulla on tarve kirjoittaa.

 

Tahattoman lapsettomuuden tuskaan on loputtomasti syitä, joista nostan esiin neljä. Syyt eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Toivon, että olet ratkaisuille avoin, sillä tarjoan jokaiseen myös jonkinlaista ratkaisua tai yritän löytää asiasta hyvän puolen. Itselleni tämä on tärkeää, sillä ongelmissa vellominen voi pahimmillaan huonontaa ihmisen oloa ja terveyttä. Silti niistä pitää pystyä puhumaan, joten täältä tullaan:

 

 

 

1. Lapsettomuus = yksin jääminen

 

Kun emme saa omaa lasta (myös adoptiolapsi on oma, vaikka tämäkään ei ole kaikille mahdollista), jäämme ikäänkuin yksin. Emme saa iloita toisen päiväkodissa raapustamista tekeleistä, koulun päättäjäisistä, tulevasta naimisiinmenosta tai mistään muustakaan lapseen liittyvästä hypoteettisesta tulevasta asiasta. Lapsen saamiseen liittyy loputtomasti erilaisia vaiheita odotuksesta syntymään, vauvasta taaperoksi, pikku tasmanian tuholaisesta suureksi ja itsenäiseksi, vaikeuksista voittoihin.

Ne kaikki me menetämme emmekä saa mitään tilalle.

 

Toisaalta meillä on jäljellä yhä kokonainen oma elämä. Jos vain osaamme kääntää katseen sieltä kaukaa takaisin lähemmäs, meillä on valtavasti omaa sarkaa, elettävää elämää, mahdollisuuksia ja asioita, joista iloita. Kysymys kuuluukin, olemmeko jollain tasolla menettäneet tämän kyvyn. Onko toisen kautta iloitseminen helpompaa? Tuntuvatko itsellemme tapahtuvat asiat vähäpätöisiltä – ja jos, niin miksi?

On olemassa tila, jossa ihminen kiitää eteenpäin suoritusten verkossa ja mikään ei tunnu miltään. Lapsen saaminen ei itse asiassa vedä ihmistä pois tuosta verkosta. Vain totaalinen havahtuminen ja systeemin uudelleen ohjelmoiminen voi tehdä sen. On tärkeää, että saavutamme jälleen tilan, jossa pienet onnistumiset ja oma elämä tuo sopivan täyttymyksen, emmekä ole niin huutavasti jotakin vailla. Ensisijaisesti se on tärkeää oman onnellisuutemme kannalta ja toissijaisesti sen puolesta, mitä muille välitämme ja opetamme.

 

Voi toki ajatella, että lapsettomuuden myötä jäämme yksin julmaan kylmään maailmaan ilman pelastavaa enkeliä. Mutta kertoisiko tämä ennemmin jotain maailmankuvastamme kuin totuudesta? Olemme itsekin olleet lapsia, ja tuo säteilevä keiju-maahinen asuu yhä meidän sisällämme. Eivät lapset ole ainoa ihmisryhmä, joka kokee iloa, rakkautta ja osaa hullutella. Ehkä meidän lapsettomien rooli onkin tutustua paremmin sisäiseen lapseemme ja murtaa vanhoja uskomuksia siitä, että onni tarvitsisi juuri tietynlaisen asetelman.

 

 

 

2. Halu olla normaali

 

Me kaikki ihailemme elämänsä vaativalle uralle lahjoittaneita, jotakin uutta saavuttaneita ihmisiä. Tai ihmisiä, jotka ovat rohkeasti eläneet toisenlaisen elämän. Mutta kukaan meistä ei halua olla heidän kengissään.

Halu olla normaali ja elää turvallista, mukavaa elämää on todella syvällä ihmisyydessä. Sen vuoksi epätavallista polkua harvoin valitaan. Sille ajaudutaan.

 

Elämä ohjaa meitä eteenpäin enemmän kuin arvaisi; asia johtaa toiseen jne. Mikäli yksikin ketjun lenkki vaihdetaan toiseen, emme olisi tänään tässä, vaan jossakin ihan muualla. Tahattomasti lapsettomina elämä johdattaa meitä pois normaalista, kohti toisenlaisia raiteita. Mutta tietenkään meidän ei ole pakko sitä hyväksyä. Halu olla “normaali” ja kokea se, mitä muutkin kokevat ja arvostavat motivoi pitäytymään aiotuilla raiteilla, vaikka kitka iskisi kipinöitä ilmaan. Toisilla raiteilla olisi ilmavampaa kulkea, mutta tuntematon erilaisuus kavahduttaa. Meillä on siitä selvä mielipide, vaikkemme olisi sitä koskaan kokeneet.

Epäonnistumisen tuska voi tuntua ja esiintyä aivan konkreettisena, mutta käytännössä katsottuna se on mielestä lähtöisin. Mieli on se, joka asettaa ehtoja onnellisuudelle. Siitä voi päästä ainoastaan hyväksymällä tämänhetkisen tilanteen ja luoden siitä jotakin uutta. Mutta entä kun emme halua mennä eteenpäin ja hyväksyä jotakin, kun toivomme muuta? Sehän se haaste onkin. Uskon, että aika auttaa. Haaveitaan ei voi eikä edes kannata täysin kuolettaa, mutta niiden rinnalle on hyvä alkaa rakentaa myös toisenlaisia haaveita. Asioihin fiksautunut mieli ei halua vaihtoehtoja, mutta me tarvitsemme niitä! Kun luomme ja tavoittelemme yhden sijaan muutamaa asiaa, on varmempaa, että ajan mittaan jokin onnistuu. Paine yksittäisen asian päällä kevenee.

 

Irtipäästäminen on yksi maailman vaikeimmista asioista, mutta orastava motivaatio siihen nousee, kun huomaamme miten hyvää se meille kokonaisvaltaisesti tekee. Kun läpinäkyvyys kasvaa, yleensä valitsemme voida hyvin. Uskon, että jokaisen tahattomasti lapsettoman mieli läpikäy jojoilevaa liikettä hyväksymistä kohti ja sitten taas takaisin. Kun hetkeksi unohdamme ongelman, ryöstäydymme tähän hetkeen ja onnellisuuteen. Sillä tämä hetki on melkolailla hyvä.

Vähitellen voi käydä niin onnellisesti, että tämä hetki on läsnä yhä enemmän. Näin itselleni on käynyt. Hypoteettisen pohdiskelun ja jossittelun hetki on harvemmin, silti välillä läsnä. Kuin vieras, joka tulee käymään. Joskus pettymysten kohdalla tuo vieras tulee huutaen ja ovia mäiskien, väittäen elämän olevan paskaa. Silloin voin todeta, että onneksi hän ei ole koko ajan kylässä. Sillä hän voisi olla. Hän hyvin helposti voisi olla.

 

Mitä tulee haluun olla normaali, yksi voima-ajatuksistani on, että maailma on jo täynnä normaalia tavoittelevia ihmisiä. Ihan pilvin pimein. Mitä menettäisin loikkaamalla niiltä kärryiltä? Miksi tavoitella samaa kuin kaikki muut. En enää koe haluavani olla täysin “normaali”. Jos olisin äiti, en olisi normaali pullantuoksuinen äiti, en enää kaiken jälkeen. Ensisijaisesti olisin persoona ja opettaisin lapsilleni kuinka tulla niiksi mahtaviksi persooniksi, joita he olisivat. (Tämän he tosin jo synnynnäisesti osaisivat, joten yrittäisin vain parhaani mukaan kannustaa ja olla tuhoamatta tuota taitoa.)

Itselleni “normaalius” on ollut alitajuinen tarve, josta pidin kiinni vain tuttuuden ja turvallisuuden vuoksi. Arvotin itseäni ja elämääni muiden ihmisten silmien kautta. Jos muut arvostivat laihaa, halusin olla laiha. Aina sitä, mikä oli yleisesti paras. Pelkäsin tuntematonta. Ehkä pelkäsin myös sääliä? Enää sillä ei ole merkitystä. Sen sijaan valitsen nyt ennemmin olla hieman erilainen ja esimerkilläni auttaa muitakin olemaan ainutlaatuisia omia itsejään. Ihmisiä aitojen elämäntarinoiden takana.

 

lapsettomuus, nainen kuvankauniilla turkoosilla vuorijärvellä

 

 

3. Ajankulun liika tiedostaminen

 

Kello tikittää + Mitään ei tapahdu = Stressi lisääntyy

Kun ikää tulee lisää ja mahdollisuudet lapsen saamiseen tavalla tai toisella heikkenevät, tapahtuu väistämättä se, mistä kaikkitietävät varoittelevat. Ei pidä ottaa stressiä. Se huonontaa mahdollisuuksia. Vastaisin tähän kuitenkin, että myös stressin välttely voi luoda stressiä. Keho ei osaa erotella hyvää ja huonoa stressiä. Uskoakseni parempi olisi vain päästää irti jatkuvasta ajatuksesta, että pitäisi osata olla jotenkin erilainen kuin mitä luonnostaan kulloinkin on.

Stressaavien ajatusten lakaiseminen maton alle voi myös aiheuttaa sen, että stressi jää piileväksi (lue: jatkuvaksi), emmekä ajan kuluessa enää tiedä, mistä se johtuu. Etenkin silloin, kun stressi juontuu yhteiskunnan odotuksiin, arvottomuuteen lapsettomana ihmisenä tai elämän merkityksettömyyteen, se olisi äärettömän tärkeää kohdata ja työstää, eikä yrittää vain “unohtaa” sitä ja pintapuolisesti pärjätä.

Mikäli stressi liittyy puhtaasti ajankuluun ja epävarmuuteen lopputuloksesta, ehdotan ratkaisuksi suunnitelman tekemistä. Jos tiettyyn pisteeseen mennessä tie A ei toimi, lähdetään tielle B. Tai C. Suunnitelma tuo jonkinlaista vakauden tuntua tulevaisuuteen, joka on niin pimennossa, etteivät edes selvänäkijät pysty kertomaan varmaa lopputulemaa. Tekemällä suunnitelman kerron itselleni hyvän uutisen: Ovat tulevaisuuden säätilat sitten millaisia tahansa, tämän koneen puikoissa olen minä.

 

 

 

4. Emme saa kokea symbioosia

 

Lapsen saamiseen liittyy mielenkiintoinen kokemus rajojen hälvenemisestä kahden ihmisen välillä: vanhemman ja lapsen. Lapselle tehdyt “uhraukset” eivät olekaan uhrauksia, vaan hyvällä tapaa itsekkäitä tekoja. Jollain tavalla pieni lapsi on kuin osa itseä, ja niin hänen kuuluukin. Lapsen ei tule huolehtia omista tarpeistaan, ja se, että vanhempi huolehtii hänestä vähintään yhtä hyvin kuin itsestään, on luonnollista.

Lapsettomina emme saa kokea tätä symbioosia.

 

Siinä, missä syvä jakamisen kokemus on mielenkiintoinen, tarve siihen voi tosin olla myös liiallinen. Se voi jatkua lapsen jo aikuistuttua ulottuen joko poloiseen lapseen tai sitten muihin ihmissuhteisiin. Usein sekä että. Suuri jakamisen ja toisista vastuun ottamisen tarve voi olla traumapohjaista. Saatamme alitajuisesti olettaa, että jonkun on vastaavasti huolehdittava (usein esim. tunnetasolla) meistä. Tietenkin jokainen kaipaa toisia ihmisiä, mutta elämään liittyy myös yhtenä osana sen asian kohtaaminen, että kunkin on opeteltava kantamaan vastuu itsestään eikä toinen ihminen voi tuoda pysyvää sisäistä täyttymystä. Alitajuisesti toivomme asian olevan toisin. Sisimpämme ei kuitenkaan eheydy ulkokautta, maailmantuska ei lopu. Ei vaikka meillä olisi 10 lasta, 20 kummia Afrikassa, lemmikit, puoliso, ihailijoita ja ystäviä. Se on yhä siellä.

 

lapsettomuus, puuhun laskeutuva valkoinen kyyhky

 

Kun emme saakaan kokea elämän ihmeellisyyttä oman lapsen muodossa, jää mahdollisuuksia kuitenkin vielä kaksi: Voimme haalia ympärillemme eläimiä ja/tai ihmisiä, jotka janoavat sitä, että joku eläisi edes hieman heidän kauttaan. Lemmikkejä, kummeja, lapsikavereita, keharikavereita (joko olet tietoinen tällaisesta toiminnasta?) jne. Hoitoviettinen ihminen, jolla ei ole omia pieniä lapsia, on suuri lahja maailmalle. Voimme myös ottaa puolisoksemme kumppanin, joka tarvitsee meitä fyysisesti tai henkisesti, tosin tämä on lähes aina tiedostamaton valinta.

Toisaalta meillä on toinenkin vaihtoehto: Voimme kohdata yksinolon tuskan ja vähitellen löytää sen salaisuuden. Voimme vähitellen alkaa nauttia elämäntilanteesta, joka aikaisemmin aiheutti tuskaa. Meillä voi olla rikkaita ystävyyssuhteita, harrastuksia, antoisa työ, mahdollisesti rinnalla tasa-arvoinen kumppani, muttei ketään hoidettavaa. Emme saa eikä meidän tarvitse huolehtia kenenkään muun asioista. Mikä vapaus!

Se voi olla täydellistä. Tai sitten jotain muuta. Se on sitä, mitä itse siitä teemme.

 

Valitsimmepa sitten kumman tahansa vaihtoehdon ollaksemme sinut lapsettomuutemme kanssa – tai saimmepa lopulta sen kauan toivotun lapsen – lapsettomuus on silti kokemus, joka jää. Lenkiksi kauniiseen ketjuumme, tasa-arvoiseksi muiden lenkkien, vaiheiden ja kokemusten, rinnalle.

Ja mikä ettei.

 

 

Riikka

P.S. Kuinka sitten kohdata se lapseton? Mitä sanoa?

Itse tykkään tulla kohdatuksi minuna eikä vain yhden asian kautta. Enhän ole pelkkä kaksonenkaan tai ulkomailla asunut henkilö. Minulle ei siis tarvitse kommentoida lapsettomuutta mitenkään, ellei se jostain syystä kiinnosta. Mutta sellaisen vinkin annan, että kun joku kertoo lapsettomuudestaan, hän usein odottaa myötätuntoista, melko passiivista kuuntelijaa. “Voi harmi” voi olla esimerkki toimivasta vastauksesta. Asia on todennäköisesti kertojalle pinnassa. Silloin hän haluaa kohdata itse ongelman eikä kaipaa sitä, että joku minun laillani positiivisesti yrittäisi sitä ratkoa.

 

 

Nyt myös taidepostikortit löytyvät verkkokaupastani!

taidepostikortit, kuvaa klikkaamalla verkkokauppaan

 

 

Ilokseni voin myös ilmoittaa, että Atlantinlootuksella on oma upouusi suljettu Facebook-ryhmä

Atlantinlootus: Henkinen kasvu & tietoisuus 🌱  Tervetuloa mukaan jakamaan ajatuksia! ❤️

 

Tykkää tai jaa: