Ero ei kannata

Kaksi kättä, jotka pitävät toisistaan kiinni

Jos olet lukenut aikaisempia blogitekstejäni, olet kenties huomannut, että näen asioissa eri puolia. Elämä ei ole mustavalkoista, eikä minulla ole tästäkään asiasta vain yhtä kantaa. Silti juuri tällä kertaa halusin kirjoittaa yhdestä näkemyksestä käsin: Ero ei kannata. Näissä asioissa jokaisen on kuunneltava itseään. Joskus ero voi olla elämän paras päätös, sitä ei käy kieltäminen. On kuitenkin olemassa niin monenlaista väljähtymistä, “erilleen kasvua” tai riitaa, jotka eivät välttämättä olisi syy eroon. Sen sijaan ne voivat kuumeisesti kannustaa suhteen sisäiseen muutokseen ja nousemiseen uudelle tasolle entistä tyydyttävämpään kumppanuuteen. Muutokseen tarttumattomuus ja toistuvat ongelmat ovat kuitenkin hyvin hajottavaa ja haperruttavaa mille tahansa ihmissuhteelle. Mikäli emme uskalla astua epämukavuusalueellemme, laittaa itseämme likoon aivan uudella tavalla ja näyttää toiselle haavoittuvaista sisimpäämme, on ero usein ainoa ratkaisu. Tarvitsemme muutoksen, ja kun emme löydä sitä itsemme kautta, on ympäristön muututtava.

Mutta muuttuuko se? Onko seuraava kumppani todella erilainen?

 

 

 

Vaihtamalla paranee – tai sitten ei

 

Olemme kaikki pintapuolisesti erilaisia, eikä meitä voi verrata toisiimme. Uusi tuttavuus voi vaikuttaa kaikin puolin unelmiemme prinssiltä tai prinsessalta, mutta sitten hän onkin kauhea tosikko. Tai pureskelee varpaankynsiään. Jos vanhassa suhteessa on hyviä puolia, siinä hyvin todennäköisesti on jotain sellaistakin hyvää, mitä uudessa ei tule olemaan. Ja toisinpäin. Jostain päästään ja jotain tulee tilalle. En kuitenkaan usko, että pelkät ominaisuudet ratkaisevat suhteen tulevaisuuden, vaan tätä tärkeämpiä ovat yhteinen tahto kohdata ja kehittyä. Suhde on kahden kauppa, enkä usko, että kenenkään kanssa pitkä ja onnellinen yhteiselo on taattua. Päin vastoin, haasteet ovat ainoa asia, jota voi pitää varmana; niitä kyllä nousee. Ihmettelenkin, miksei meille lainkaan opeteta haasteiden olevan osa ihmissuhteita eikä suinkaan merkki siitä, että jokin on peruuttamattomasti vialla (riippuen toki haasteen vakavuudesta ja ihmissuhteen laadusta).

Tämä voi tosin johtua siitä, että ei niin kauaakaan sitten historiassamme oli yhdessä pysyttävä kaikin keinoin. Vaikeneminen oli hyve. Sittemmin on syntynyt uusi vapautumisen aalto, joka on kenties mennyt jo liiallisuuksiin. Toisen on tuotava minulle onni, eikä minussa ole mitään vikaa. Vaihtoon! Seuraava! Mutta koska aika on kulunut ja uudenlaisia kokemuksia on saatu, olemme mielestäni nousseet jo tätäkin seuraavalle aallonharjalle. Keskitie. Rakentava tie. Itsensä kohtaamisen tie. Ja lopulta myös todellinen kumppanuuden tie.

 

Silti aivan liian usein lähdemme liikenteeseen siitä, että vain toisen on muututtava, vaikka itsellämmekin olisi paljon työsarkaa. Toisen puutteet on yksinkertaisesti niin paljon helpompi huomata. Jos kaikki kuitenkin vain tökkii eivätkä vihjailut auta, niin entäpä jos tällä kertaa menisimme itse edeltä ja näyttäisimme tietä? Selvittäisimme, kuka minä olen ja mitä viestitän käytökselläni. Miksi minun suhteeni menevät näin?

 

En toki ajattele, että vanhaan suhteeseen kannattaisi jäädä roikkumaan menettämisen pelosta; onhan ihmisen paljon parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa. Haluan sen sijaan korostaa, on että jos vanha on toiminut, ja sittemmin väljähtynyt, se ei ole välttämättä huono merkki. Se on tämänhetkinen tilanne. Tilanteet voivat muuttua, etenkin silloin, kun uskallamme sanoa toiveemme ääneen – tai kirjoittaa ne paperille. Jostain on lähdettävä liikkeelle, ja tällainen asia voi olla tilanteen myöntäminen itsellemme ilman että tietäisimme ratkaisua.

 

Vaihtamalla lähes kaikki muu voi muuttua paitsi me itse. Kun uusi suhde tulevaisuudessa saavuttaa tietyn vaiheen, oma rajoittuneisuutemme ja sukupolvien takaa perityt suhdemallimme nousevat jälleen esiin. Ihmissuhde tarjoaa kallisarvoisen mahdollisuuden oppia itsestämme – mikäli vain olemme siihen itse valmiita. Mikäli emme, joudumme mahdollisesti jälleen vaihtamaan.

 

Ero ei kannata, pariskunta halaamassa ulkona lumisateessa

 

Vetovoima

 

Se että alun perin olemme ihastuneet juuri tiettyyn henkilöön, ei ole sattumaa. Uskon, että tiedostamattomalla tasolla kahdella ihmisellä voi olla sielujen sopimus kasvusta ja kehittymisestä yhdessä. Se tarkoittaa, että luomme yhteisen turvallisen tilan, jossa voimme vähitellen tulla siksi, mitä todella olemme. Toistemme avulla voimme oppia rakastamaan ja hyväksymään erilaisuutta, niin itsessämme kuin muissa. Se, mitä alussa tunnemme, ja joka vähitellen sitten hiipuu, on jotain muuta. Silti parhaimmillaan myös se voi palata. En tarkoita uutuuden tunnetta, vaan tietynlaista vetovoimaa.

 

Vetovoima ei ole riippuvainen uutuudesta. Mutta se on hyvin haavoittuvainen luonnonvara, joka väistyy helposti stressin ja ikävien kokemusten taa. Tämä myös selittää sitä, miksi vuodet helposti tappavat vetovoiman: ajan myötä kolhujen ja kokemusten määrä kasvaa, ja käsittelemättöminä ne kaikki jäävät teiden tukoksi, padoksi keskelle virtaa.

 

Kun vetovoima on kerran koettu, se kuitenkin kertoo siitä, että se on olemassa. Mahdollinen, vaikka juuri nyt hukassa. Vetovoiman ei tarvitse olla fyysistä. Vetovoima nimensä mukaisesti kuvastaa sitä, että kaksi kappaletta viihtyy yhdessä, jokin vetää heitä lähekkäin. Kun vetovoima on kaikonnut, sitä on vaikeaa lähteä etsimään. Ehdotus vetovoiman lisäämisestä voi toimia juuri päinvastaisesti – miksi edes haluaisimme tuntea jotain mitä emme tunne? Se on kuin tuputtaisi ateriaa ruokahalunsa menettäneelle. Vetovoimaa ei tulisikaan etsiä tarkkailemalla itse vetovoimaa, vaan sen sijaan käsittelemällä niitä asioita, jotka on painettu alas unohduksiin, ja jotka toimivat vetovoiman esteenä. Tällainen asia voi olla esim. tunne arvostuksen puutteesta. Vain kommunikaatio voi avata laajempaa näkemystä, ratkoa väärinkäsityksiä tai viestittää mitä todella tunnemme ja kaipaamme loukkaantuneen fasaadimme takana. Tosin jos haluamme olla vain oikeassa, asiat eivät etene. On oltava avoin kuulemaan ja ymmärtämään, mikä osa tulkinnastamme on totta ja mikä ei. On oltava valmis päästämään irti vanhasta näkemyksestä, mikäli saamme toisenlaisia todisteita. Opeteltava kuuntelemaan kuullaksemme eikä vain vastataksemme. Se on todella arvokas taito, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Vetovoimaa nakertavat taustalla piilevät tunteet, kuten alemmuudentunne, uhrautuneisuus tai häpeä. Niinkin pieni asia kuin luvan kysyminen omiin menoihin voi helposti ja huomaamattomasti syödä läheisyyden, sillä kumppani alkaa muistuttaa omaa vanhempaa. Vähitellen saatamme olla sieltä täältä kiinni näkymättömissä liekoissa ja odotuksissa, emmekä tunnekaan enää elämän ihanuutta ja vapautta, kuten alussa. Rajojen laittaminen ja sen ymmärtäminen, että kyseessä ei lopulta ole kuin kaksi erillistä ihmistä, voi auttaa.

Mikäli vyyhtiä onnistutaan purkamaan, palkinnot seuraavat automaattisesti. Lipuvat elämään huomaamattomasti kuin uusi toiveikas kevät. Yksi asia on kuitenkin varmaa: kukaan ei tule ulkopuolelta maagisesti parantamaan ja poistamaan suhteen henkisiä taakkoja. Ei edes aika. Se kaikki meidän on tehtävä itse.

 

Vetovoima on siis löydettävissä. Mutta haluammeko ottaa kahdenkeskistä aikaa, kulkea kaduilla ja katsella näyteikkunoita ilman määränpäätä kuin lapset? Vai haluammeko sen sijaan keskittyä töihin ja television ruutuun, niin että elämä vilistää ohitse? Menevätkö kaveri-illat läheisimmän ystävämme edelle? Vieläkö jaamme salaisuudet? Naurammeko yhdessä, katsommeko silmiin?

Kun mietin onnistunutta ja hyvää suhdetta, vain yksi ajatus nousee mieleeni. Se ei ole helppoa. Se vaatii paljon. Mutta jos annamme sille kaikkemme, se antaa takaisin vielä enemmän.

 

ihmissuhteet, vanhempi pariskunta pyöräilemässä

 

Pieni ripaus uskoa

 

Joskus tien kuuluu katketa, ja silloin kyllä tunnemme sen vaikkemme haluaisikaan. Mutta hyvin usein katkaisemme tien oman sisäisen tuskamme vuoksi. Loukkaannumme. Petymme. Heijastamme toiseen ihmiseen valtavasti asioita. Hänen harteilleen laitetaan velvollisuuksia ja odotuksia, jotka eivät sinne kuulu. Tee minut onnelliseksi. Poista tuskani. Taio elämälleni merkitys. Saa minut tuntemaan itseni tietynlaiseksi. Hanki koti, lapset, matkat, vie ravintolaan, herää kuudelta äläkä koskaan kaipaa vaihtelua. Usein vetovoiman haihtuessa toinen on meille enää sitä, mitä hän voi meille tarjota. Eikä siinä tietenkään ole mitään kauheaa, mutta parhaimillaan ihmissuhde voi perustua niin paljon korkeammille asioille, kuten sielujen kumppanuudelle, tuelle ja arvostukselle. Tällöin haluamme olla siinä, vaikkemme saisi mitään muuta. Eikä tämä koske vain parisuhdetta, kyseessä voisi olla kriteeri mille tahansa ihmissuhteelle: sen tulee tuntua hyvältä.

 

Ero kuuluu usein onnellisuuden ja oman hyvinvoinnin etsimiseen. Näemme kaksi vaihtoehtoa: joko siirtymä uuteen tai saman vanhan jatkuminen. Kolmannelle vaihtoehdolle tuppaamme olemaan sokeita, vaikka pitkässä juoksussa juuri se aikaansaisi eniten onnea – vaikuttaen positiivisesti myös tuleviin ihmissuhteisiimme. Emme usko lapsen lailla enää Joulupukkiin, mutta ehkä meidän pitäisi? Edes pieni ripaus uskoa paremmasta voi olla kantava voima muutoksen syövereissä.

 

Erota ehtii aina, mutta takaisin ei olekaan välttämättä niin helppo palata. Mutta jos olemme varmoja, ettemme halua takaisin, silloin tiedämme jo tarpeeksi. Mikään suhde ei kuitenkaan pysy muuttumattomana. Kysymys kuuluukin, mikä suhteistamme on niin hyvä ja vahva, että sen myötä uskallamme valita muutoksen.

 

 

RiikkaP.S. Kun kerroin miehelleni, mistä kirjoitan ja mainitsin, ettei toista tarvitse syyttää niin paljon, kun oppii käsittelemään omia ongelmiaan, hänen kasvoilleen syttyi voitonriemuinen ilme: “No niin! Siinäs kuulit!”

 

 

 

Tykkää tai jaa: