Lapsettomuus, ei hyvä eikä huono asia

Lapsettomuus

Tarkastelen lapsettomuutta nyt yksilötasolla ottamatta huomioon mitään muita seikkoja.

 

Luin hiljattain jutun eräästä naisesta, joka oli kärsinyt vuosia tahattomasta lapsettomuudesta ja kärsi yhä edelleen. Pitkän hoitorumban ja vuosien yrittämisen jälkeen hänelle ja miehelleen oli tullut ero. Ainoa asia, joka pariskuntaa oli loppuaikoina yhdistänyt oli lapsihaave, muuten homma oli kuollut kasaan jo kauan sitten, talloutunut maahan masennuksen jalkoihin. Nainen oli kärsinyt masennuksesta vuosia, mutta eron jälkeen epätoivo syveni, ja hän vihdoin meni terapiaan.

Nyt, vuosien terapian jälkeen nainen totesi haastattelussa erään merkittävän lauseen. Se resonoi sielussani, sillä tiesin sen olevan totta. Nainen kertoi ymmärtävänsä nyt, ettei suru ja masennus ollut johtunutkaan lapsettomuudesta vaan jostain ihan muusta.

 

 

 

Perusolo

 

Onnentunteen voi saada monista asioista, kuten opiskelemaan pääsystä, muutosta tai uudesta parisuhteesta. Ehdottomasti ja suuresti myös lapsesta. Asiaa on kuitenkin tutkittu, ja tulosten mukaan menee aikansa ja tuo onnentunne tasoittuu. Koittaa arki. Silloin se ihmisen ”perusolo”, joka on hetkellisesti peittynyt onnentunteen alle, pääsee jälleen nousemaan pintaan. Tämä ei tarkoita, etteikö lapsesta saisi iloa ja onnea pitkässä juoksussa, vaan ainostaan sitä, ettei lapsi korjaa aikuisen henkilökohtaisia asioita, joiden kanssa tämä joutuu elämään, oli lasta tai ei.

Ihmisen perusoloa voi värittää moni häiriö, kuten itsekriittisyys tai käsittelemättömät traumat, eikä mikään ulkopuolinen asia sitä korjaa. Tämä ei kuitenkaan estä meitä tavoittelemasta onnea ja täyttymystä eri asioiden kautta. Tunnettu näyttelijä Jim Carrey on kertonut, että vasta kun hän oli saavuttanut kaiken, mistä ihminen voi unelmoida, ja huomasi silti olevansa onneton, hän havahtui itsetutkiskelun äärelle. Vasta silloin hän kohtasi oman perusolonsa, joka ei ollut muuttunut miksikään menestyksen, saavutusten tai ihmissuhteiden avulla. Vasta silloin hän heräsi.

 

Pahimpaan aikaan, kun lapsettomuushoidot eivät onnistuneet, lukemani artikkelin nainen oli hautonut itsemurhaa. Se kuulostaa hurjalta, mutta kuvastaa vain kuinka suuren painoarvon lapsen saaminen oli saanut. Kuinka suuresti hän heijasti onnellisuuden itsensä ulkopuolelle sen sijaan, että se olisi löytynyt sisältä. Lapsen saaminen oli hänelle miltei elämääkin tärkeämpi asia. Hän keskittyi siihen niin paljon, ettei muuta ollut: uhrasi elämänsä eikä pitänyt enää kiinni terveellisistä elämäntavoista, harrastuksistaan tai ihmissuhteistaan. Mitä enemmän hän uhrasi, sitä merkityksellisemmäksi tavoite muuttui. Enää sen ei tullut tuoda ”yllättävää onnea”, vaan odotettua onnea ja myös korvata kaikki menetykset. Ymmärrän tuota naista paremmin kuin hyvin: hän latasi liikaa panoksia yhdelle asialle, joka muuttui pakkomielteeksi.

 

 

 

Tili miinuksella

 

Kun mietin naisen tilannetta pankkitilinä, saldo tuntuu olleen roimasti miinuksella. Nainen toivoi tililleen utopista yllätyspanoa, eikä huomannut seikkaa, jonka nyt näen niin hänen menneisyytensä suhteen kuin omanikin. Oikeasti nainen ei tarvitse ulkopuolista yllätyspanoa tililleen ollakseen plussalla, onnellinen. Riittää, kun on omillaan. Selkein ja kestävin tie tähän on, ettemme anna itsemme vuotaa hiljalleen miinukselle.

On ehdottoman tärkeää jatkaa omaa elämää ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä ja viihtyisä. Harrastaa, liikkua, inspiroitua jostain muustakin kuin siitä, mihin ei voi vaikuttaa. Surrakin, eikä vain yrittää pärjätä ja suoriutua eteenpäin kohtaamatta totuutta. (Tiedän, että nämä asiat voivat kuulostaa keskenään ristiriitaisilta, mutta kun ihminen on avoin tunteilleen, mahtuu viikkoon monia erilaisia päiviä ja tunteita, myös niitä hyviä.)

 

Lapsettomuus - nainen istuu yksin kalliolla

 

Ennen kaikkea tärkeää on pitää huolta itsestään ja siten ihmissuhteistaan. En kuitenkaan halua todeta vain itsestäänselvyyksiä. Se vuoksi haluan korostaa tarkemmin, että silloin kun elämässä on jokin suru tai puute, on ensisijaisen tärkeää alkaa hemmotella ja rakastaa itseään enemmän kuin koskaan ennen. Mennä kahvilaan ja kirjoittaa päiväkirjaa. Meditoida. Tehdä asioita itselle. Palata siihen, mikä jäi kesken, kun omaksuimme suoritusasenteen ja kiireettömyys pääsi katoamaan. Luoda uutta suhdetta itseen kohtaamalla itsekriittisyys ja pelot. Hyvästellä haitallinen ja vaalia hyvää.

Helppoa se ei ole kenellekään. Se joka tilaisuuden saa, on onnekas.

 

 

Jos nainen olisi masentuneimmalla hetkellään saanut lapsen, voi olla että hänen tilinsä saldo olisi pompahtanut nousukiitoon. Tätä emme kuitenkaan tiedä varmaksi. Uskoakseni juuri tällä naisella olisi ollut kohonnut riski synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Jos hän kuitenkin olisi selvinnyt uuden siivittämänä ja onnekkaana vauvavuodenkin yli, on selvää, että oma perusolo nousisi ja palaisi vähitellen sieltä jostain maan uumenista.

Se nousisi siksi, jotta nainen huomaisi eläneensä koko elämänsä hieman miinuksella. Se nousisi työstettäväksi. Se olisi hyvä asia. Lapsi ei kuitenkaan sitä parantaisi eikä pahentaisi.

 

 

 

Biologinen tarve

 

Uskon, että lisääntyminen on voimakas biologinen tarve, ja tyhjä syli voi tuntua ihan konkreettisena puutoksena. En kuitenkaan usko, että pelkkä fysiologinen ilmiö saa suunnittelemaan itsemurhaa. Tällaiseen mustaan aukkoon ohjaa voimakas psyykkinen reaktio. Sellainen, johon vain ihmismieli kykenee.

Kun mietin, mikä ihmisen voi johtaa vastaavanlaiseen reaktioon, tulee mieleeni perusolo, johon sisältyy tiedostamattomia traumaperäisiä ongelmia. Tällöin näkyvä ongelma, eli lapsettomuus, muistuttaa ihmistä jollain tavalla siitä, ettei hän lähimainkaan ole onnellinen tai tyytyväinen elämäänsä. Kuin suola, jota kaadetaan jo olemassa oleviin haavoihin. Kun oirehtiminen on voimakasta, kyseessä ei välttämättä ole uusi haava, vaan jokin vanhempi ja alitajuinen.

 

 

Samanlaiseen johtopäätökseen nainen itsekin oli tullut, vuosia myöhemmin. Hän oli ymmärtänyt, että suru ja ahdistus liittyivät enemmän häneen itseensä kuin lapseen, jota ei ollut olemassakaan. Suru liittyi siihen, miltä hänestä tuntui. Tunteella oli juuret, jotka johtivat jonnekin kauemmas.

 

 

 

Ei hyvä eikä huono asia

 

Oman lapsettomuuteni polulla on ollut mielenkiintoista huomata, ettei lapsettomuus itsessään ole hyvä eikä huono asia. Se vain on. Voimme suhtautua siihen lukemattomilla eri tavoilla, toiset ilolla ja toiset surulla. Toiset valtavalla huojennuksella esim. ikänsä tai elämäntilanteensa vuoksi, toiset suurella tuskalla ja katkeruudella. Voisi siis sanoa, että lapsettomuus on vain ja ainoastaan sitä, minkä merkityksen itse sille annamme.

Tämä pätee myös silloin, kun lapsettomuus on tahatonta. Se on sitä, miltä se yksilöstä tuntuu. Jollekin itsetuhoisuutta lietsovaa, toiselle mahdollisuus. Jollekin sekundäärinen lapsettomuus voi olla todella kova paikka, ja ymmärrän sen erittäin hyvin. Kyse on henkilökohtaisesta kokemuksesta, jota kukaan muu ei voi tuntea eikä kyseenalaistaa.

 

 

 

Muuttuva merkitys

 

Kun tahaton lapsettomuus kestää useiden vuosien ajan, sen merkitys todennäköisesti muuttuu. Niin tapahtui minunkin kohdallani. Sisälläni on yhä monenlaisia tunteita johtuen siitä, että olemme ihmisinä paljon monimutkaisempi kompleksi kuin kuvitellaan. Emme ole vain yksi tunne tai ajatus:

 

Vapaudenkaipuinen nainen sisälläni on onnekas.

Rauhankaipuinen taiteilija sisälläni on tyytyväinen.

Pinnallinen nainen sisälläni on onnekas,

mutta samalla myös onneton

riippuen aina mistä kulmasta katsoo ja kuka saa puheenvuoron.

Koen tuskaa edelleenkin, mutta haluaisin nähdä normaalin ihmisen,

joka ei kokisi elämässään hetkittäistä tuskaa.

Biologinen hoivavietti on olemassa,

mutta surupohjainen hoivavietti on kadonnut.

 

 

Uskon, että kun ihminen vihdoin alkaa hoivata itseään, muiden hoivaamisen tarve helpottaa. Näin ainakin itselleni on käynyt. ”Biologinen” hoivaviettini puolestaan täyttyy eläinten hoitamisesta. Tämä ei toteudu kaikkien kohdalla, mutta tiedän, etten ole kokemukseni kanssa yksin. Tuntuu, että nykyisessä elämässäni minulta ei puutu mitään.

 

 

On ollut toinenkin aika, jolloin koin merkityksettömyyttä lapsettomana naisena ja annoin sosiaalisen vertailun vaikuttaa itseeni liikaa. Vaikka vapaaehtoinen lapsettomuus on lisääntynyt, on lapsen saaminen yhä valtavirtaa ja usein virheellisesti tietynlainen onnellisuuden ja statuksen mittari. Onneksi tätä harhaluuloa on alettu murtaa ja normaalin rajoja laajentaa yhä moninaisempiin perheysiköihin ja yhden ihmisen yksiköihin. Itse koen, että minulla on oma perhe, ei pienintä kysettäkään.

 

Miksi sosiaalinen paine ja vertailu pystyi sitten vaikuttamaan itseeni haitallisella tavalla?

Vastaus on, että tarkkailemalla ja mallintamalla ympäröivää maailmaa olin alun alkaenkin oppinut haitallisen tavan kohdata ja kokea elämää. En toteuttanut saati edes kunnolla tuntenut omaa itseäni. Keskityin asioihin, joita minulla ei ollut sen sijaan, että keskittyisin kaikkeen siihen, mitä minulla on. Hain hukassa olevaa arvoani ja merkitystäni statuksista.

 

Kuten arvata saattaa, lopputulos oli päinvastainen: arvo löytyi, status ei.

 

 

 

Siunaus

 

Lapsettomuus voi olla mitä vain. Kuvainnollisesti sain siltä syksyn, talven ja kevään. Kun vuodet on vierineet ja kärsimys taittunut voitoksi, lapsettomuus ja sen tuska näyttäytyvät nyt suurena siunauksena. Saattaa kuulostaa hullunkuriselta, mutta lapsettomuus on tehnyt minusta paljon parempaa äitimateriaalia, kuin ilman sitä olisin ollut. Olen kohdannut varjoni, ottanut vastuun omasta onnellisuudestani, työstänyt ihmissuhteitani, alkanut rakastaa itseäni… Alkanut nähdä oman voimani ja mahdollisuuteni vaikuttaa itseeni ja maailmaan.

Voin mittaamattomasti paremmin kuin koskaan ennen ja arvaan, että niin tekee artikkelin nainenkin.

 

Lapsettomuus - henkinen kehitys - sydämet

 

Joku voisi tosin sanoa, ettei kasvullamme ole mitään tekemistä lapsettomuuden kanssa. Sen paikalla olisi voinut olla mikä tahansa muu elämän kriisi. Vastaisin siihen, että hän on harvinaisen oikeassa. Lapsettomuudella ei ole varsinaista tekemistä kasvumme kanssa, muttei sen enempää alitajuisen tuskammekaan, joka syntyi jo kauan ennen lapsihaavetta. Lapsettomuus on katalyytti, joka mahdollistaa kohdata jotakin itsestä. Se on asia muiden joukossa, tarkalleen ottaen melko neutraali sellainen. Jos se todella olisi huono asia, sen merkitys ei voisi muuttua.

 

Olen saapunut pisteeseen, jossa lapsen saaminen voisi kyllä mullistaa elämäni positiivisesti, muttei varsinaisesti parantaa sitä. Elämäni on jo rikasta ja täyttä. Minulla on jo rakkaus.

 

 

Ja jos ajatellaan, että olisin vauva, valitsisin syntyä lapsekseni aikaisintaan nyt. Ei hetkeäkään aiemmin, kiitos!

 

 

Riikka

P.S. Moniin kriiseihin verrattuna lapsettomuuden käsittelystä hitaan ja vaikean tekee epätietoisuus. Omaa käsittelyäni on hidastanut se, että kaikki nämä vuodet olen tuntenut, jopa tiennyt saavani vielä lapsia. Viimeaikoina olenkin nähnyt heistä entistä tarkempia unia. Jotain pitää kuitenkin säilyttää itsellään, ja tämä asia on sellainen. Muutama todistaja kuvailulleni kuitenkin on.

 

 

 

 

Tykkää tai jaa: