Omista tunteesi tai ne omistavat sinut

tunteet

Kunpa, voi kunpa, olisin tiennyt sen aina. Tunteita ei voi sivuuttaa tai työntää pois. Käytännössä sitä voi yrittää, ja hetken se voi näyttää toimivan. Totuus kuitenkin on, etteivät tunteet siten katoa mihinkään. Pahimmillaan niistä muodostuu jatkuva piina, jonka juuria on myöhemmin vaikea löytää.

 

Tunteet ovat alati vaihtelevia hetkittäisiä sisäisiä kokemuksia. Ne ovat reaktioita, jotka ohjaavat ja auttavat meitä erilaisissa tilanteissa. Tunteiden funktio on tulla koetuiksi. Kun tunteet tunnetaan, ne katoavat aivan yhä luonnollisesti kuin ilmestyvätkin. Korvautuvat uusilla. Tästä hyvä esimerkki on pikkulapset: Kun tunteet koetaan luonnollisessa virrassa, ne eivät jää päälle. Lapsen ei ole vaikea nauraa sen vuoksi, että hän on puoli tuntia sitten itkenyt. Lapsi ei rajoita kokemustaan. Hän elää hetken kerrallaan, sataprosenttisesti läsnä tämänhetkisille tunteilleen.

 

 

 

Aikuinen rajoittaja

 

 

Aikuiselle tällainen elämä ei tietenkään aina ole mahdollista. On syynsä, miksi opimme rajoittamaan tunteitamme, kuten entisaikojen elintärkeä yhteisössä toimiminen. Myös nykypäivänä rajoittamisesta on etua. On mukavaa, jos itkun voi välttää tärkeässä tilaisuudessa tai naurun väärässä kohtaa. Työhaastettelussa olisi mukava osata peittää jännitystä. Moni tulee tässä kuitenkin liian hyväksi oppien kontrolloimaan itseään automaattisesti. Kun tunteilleen hakee lupaa tai oikeaa paikkaa, voi vähitellen käydä niin, että barrikadit ovat liian korkealla eivätkä tunteet pääsekään enää laidan yli. Lupa tuntea voi tarkoittaa vaikka sitä, että tiedämme jo etukäteen muiden hyväksyvän tunteemme. Tai että olemme yksin. Mitä enemmän blokkaamme tai pitkitämme tunteen tietä ulos, sitä kauemmas sisimpäämme se kuitenkin painuu.

 

Kun valitsemme olla ilmaisematta itseämme, kyseessä ei ole ihan simppeli asia. Hyvin usein tällainen päätös aiheuttaa epämääräistä olotilaa ja saa meidät sen vastapainoksi esim. suorittamaan enemmän. Saatamme ihmetellä, miksi jonkun seurassa on omituinen olo, vaikka se johtuisi omasta epävarmuudestamme tai päätöksestä vetää homma läpi näyttämättä todellisia kasvojamme. Helposti alamme syyllistää toista ihmistä siitä, ettei tämä ymmärrä tai ettei tämän seurassa voi olla oma itsensä. Tunteiden rajoittaminen vaikuttaa siihen, mitä koemme itseämme ja muita kohtaan. Sen lonkerot jatkuvat paljon syvemmälle kuin miltä ensin voi näyttää.

 

Tunteet, värikäs maalaus, jonka aiheena nainen

 

Epämiellyttävät tunteet

 

 

Ulkopuolisten huomioon ottaminen ei kuitenkaan ole ainoa syy vältellä tunteitaan. Usein syy löytyy itse tunteista: Ne voivat tuntua epämiellyttäviltä. Kukapa haluaisi olla vihainen tai surullinen? Kukapa haluaisi kohdata voimakkaan pelon, sisäisen arvottomuuden tai lapsuuden hylätyksitulemisen tunteen? Jos sen voi unohtaa, niin eiköhän se siitä katoa?

Valitettavasti niin ei ole tarkoitettu: Tunteet ovat ystäviämme, auttamassa. Ne eivät nouse turhaan. Kun ne sivuutetaan, ne jäävät odottamaan vuoroaan. Silloin ne pysyvät sisällämme. Eivätkä ne välttämättä odota sievästi rivissä, vaan pyrkivät häiriköimään ja pompahtelemaan esiin sopivan tilaisuuden tullen. Voimme silti jatkaa maton alle lakaisemista ja ihmetellä, miksi voimme huonosti. Niin itse tein pitkään, sillä en ymmärtänyt asioiden syy-yhteyttä.

 

Vaikeaksi tunteiden kokemisen tekee sekin, että niille on lätkäisty hyvyys- ja huonoustitteleitä. Nämä tittelit on määritelty jo paljon ennen syntymäämme, joten helposti pidämme niitä tosina. Osa tunteista mielletään huonoiksi, osa jopa vääriksi. Huonojen tunteiden kategoriaan lykätään helposti mm. viha ja pelko, kun taas väärien kategoriaan joutuvat kateus, katkeruus jne. Meille uskotellaan, että ”alhaisten” tunteiden tuntijat ovat jollain lailla huonompia ihmisiä, vaikka totuus on, että me kaikki tunnemme vaihtelevasti kaikkea. Elämä on niin rikas ja runsas, että se takaa kokemuksia kaikissa skaaloissa, oli painotus sitten missä vain. Huonoja tunteita ei ole olemassakaan, on vain erilaisia tunteita. Ja juuri niiden tunteminen tekee meistä ihmisiä.

 

Tunteiden blokkaaminen voi tuntua normaalilta etenkin, jos ympärillä on totuttu toimimaan niin. Asiaa ei välttämättä pidetä minään, mutta todellisuudessa, pitkässä juoksussa, se on vaarallista. Sitä voi kutsua itsestä etääntymiseksi, ja juuri tämä on yksi masennuksen sekä riippuvaisuuksien pääsyistä. Kun en näytä, mitä sisälläni tunnen, en ole läsnä. Kehoni voi olla, mutta minä en. Ohitan itseni kuin en olisi tärkeä tai mielipiteilläni ei olisi väliä. Silloin alitajuinen viesti itselleni on, ettei kukaan rakasta minua.

Kuinka olla onnellinen tällaisesta näkökulmasta käsin?

 

 

 

Paluu tunteisiin

 

 

Kuulostaa yksinkertaiselta sanoa kyllä tunteilleen. Periaatteessa niin onkin, mutta toisinaan tunteet voivat olla niin kaukana, ettei niihin ole välitöntä näkyvyyttä. Ne voivat myös olla niin suuria, etteivät ne ole kohdattavissa kerralla. Itsetuntemus, tietoisuus ja aika onneksi auttavat.

Kun joitain vuosia sitten tunnevyyhtini alkoi purkautua, sitä todella riitti. Sen myötä olen ymmärtänyt, miksi tunteita oikein pelätään. Tunteet voivat olla pakahduttavia. Niiden pelätään vievän mukanaan. Niiden pelätään jäävän päälle. Tunteitaan ei voi valita eikä liiemmin kontrolloida.

Suurin osa näistä peloista on kuitenkin turhia. On totta, että hetkellisesti tunne voi viedä mukanaan. Hetkellisesti se voi tuntua olevan kaikki mitä on. Mutta kun se saa tulla, se kyllä hellittää. Joskus tunteet pyörivät läsnä pidemmän aikaa, mutta ne ottavat vain sen ajan, jonka tarvitsevat. Kyseessä ovat minun tunteeni, jotka ohjaavat minua kohti seuraavaa askelta.

 

Jos olisin aina tiennyt, että tuntemattomat tunteet kertyvät ihmisen sisälle, olisin päässyt paljon vähemmällä. Vai olisinko? Tavallaan tieto oli saatavillani. Monesti kuulee puhuttavan, että tukahdutetut tunteet sairastuttavat ja masentavat. Muistan joskus ajatelleeni, että niinhän se on juu, ja asia ei koske minua. Kantapään kautta olen todennut asian olevan harvinaisen totta. En kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään toisin, sillä tietoisuus avautuu vasta kun ihminen on siihen valmis. Tiettyyn pisteeseen asti valitsin, ymmärrettävästi, ennemmin vältellä tuskaa. En ymmärtänyt, että tuskasta voisi päästä kokonaan kohtaamalla sen, kulkemalla sen läpi.

 

 

 

Herkkä ihminen

 

 

Olen herkkä ihminen. Tunnen paljon ja voin tuntea joskus toisenkin tunteita. Herkkyys muodostui painolastiksi kuitenkin vain silloin, kun tunteet olivat vielä sisälläni. Nyt annan niiden tulla ja mennä – tai ainakin pyrin siihen. Uutena asiana liikutun joskus totuuden sanoista: siitä, kun kaksi ihmistä katsoo toisiaan silmiin, ja sen tuntee, että nyt tämä asia tulee ytimestä. Ja siitä, kun mieheni, Janne, soittaa kitaraa ja laulaa niin hyvin. Lahjat ovat kauneinta mitä meillä on, niihin liittyy hyvin korkea värähtely. Saatan liikuttua myös silloin, kun ymmärrän itseäni tai muita sellaisen myötätunnon kautta, jota koskaan ennen en ole tuntenut.

Ainoa varsinainen muutokseni on ollut se, että olen nyt enemmän läsnä tunteilleni. Myös niille “negatiivisille”, jotka ennen saivat tarvitsemaan äkkiä jotain hyvää tai turruttavaa tilanteen neutralisoimiseksi. Nyt katson tuskaani silmästä silmään. Ne ovat vakavia hetkiä, mutta tarpeellisia. Hetkittäin valo ja pimeys taistelevat sisälläni. Kummallakin on  hyvin paljon voimaa muuttaa elämääni välittömästi. Näen, että lopullinen voitto on valinta, sillä ihmisen on asetuttava jomman kumman voiman puolelle.

Olen aina ollut huumorintajuinen, joten sillä saralla ei ole ollut suurta muutosta. Nauraa käkätän aika paljon väsyneenä. Joskus myös unissani. Toisaalta tuskin enää muistan, miltä minusta on joskus tuntunut. Alitajuista kärsimystä ja hätäisyyttä on ollut, sen tiedän, mutta se on alkanut hämärtyä eikä tunnu enää niin todelliselta nyt, kun sisälläni on rauhallista.

 

 

 

Pelastaja

 

 

Vuosi sitten juttelin erään naispuolisen ystäväni kanssa. Seisoimme kadulla ovenpielessä. Muistan tuon hetken paremmin kuin eilisen. Ystäväni kertoi, että hänen elämässään oli viidentoista vuoden ajanjakso, jolloin hän ei itkenyt ollenkaan. Kun itku vihdoin tuli, hän putosi polvilleen ja luuli kuolevansa. Juttelimme syistä, miksi tunneilmaisu oli ollut hänelle niin vaikeaa. Osin tiesinkin jo: ne liittyivät lapsuuskokemuksiin, joihin hän oli itse täysin syytön. Silti hän oli ainoa, joka asiasta kärsi edelleen. Ja arvaat varmaan myös, kuka olisi ainoa henkilö, joka hänet voisi pelastaa?

Kyllä, hän.

 

Tunteet, kuva värikkäiden talojen kadulta

 

Minä en ole ollut viittätoista vuotta itkemättä, mutta tiedän ettei ystäväni ole ainut maailmassa. Ilmiö on vielä yleisempi miesten keskuudessa ja hyvin hyvin haitallinen. Yhtä kaikki minulla on ollut omat tunnelukkoni, eivätkä nekään vähäpätöisiä. Tuossa tilanteessa meitä kahta yhdisti ennen kaikkea se, että tiesimme, kuka on pelastajamme. Tiesimme, kenen puoleen kääntyä. Tiesimme, mistä etsiä vastauksia.

 

Keskustelumme jatkui onneen ja kiitollisuuteen siitä, mihin asti olimme jo tulleet. Kerroin hänelle tavoitteeni ja hän hetkeäkään epäröimättä henkäisi: ”Minä myös.” Noihin tavoitteisiimme ei ole helppo päästä, mutta siinä hetkessä tiesimme mitä sisimmässämme kaipaamme ja uskalsimme sanoa sen ääneen. Sellaista tapahtuu vain luottamuksen vallitessa.

Tunteen, jota viisitoista vuotta sitten meiltä kummaltakaan ei olisi löytynyt.

 

Riikka

 

 

 

 

 

 

Tykkää tai jaa: