Toivo on pahinta, mitä minulle on tapahtunut

Toivo

Toivo on mahtava asia ja sen avulla maailma on ehdottomasti parempi paikka elää. Asiassa piilee kuitenkin toinen puoli. Siksi kerron nyt tarinani toivon varaan ripustautumisesta…

 

Elin ihan normaalia ihmiselämää. Toivoin, että tapahtuisi ihania asioita. Jälleen tuli pettymys, mutta ehkä ensi kerralla onnistaisi… Toivoin asioiden menevän niin kuin halusin. Toivoin että ihmiset ymmärtäisivät minua. Toisinaan toivoin jopa, että kun tuen jotakuta tarpeeksi pitkään, hän ”kehittyisi”. Hänenhän olisi pakko muuttua, koska tuellani hänen tietoisuutensa vähitellen kasvaisi. Kun hän ymmärtäisi sen, minkä minä, se tapahtuisi automaattisesti.

Vaivihkaa elämäni oli toiveiden täyttämää, ja suurin osa ellei jopa kaikki toiveistani liittyi elämäni tai ympäristöni toisenlaiseksi muuttamiseen.

 

 

Perusasia ja -oikeus

 

Halusin muuttaa asioita vain yhdestä syystä: ollakseni onnellinen. Mielestäni se ei ollut paljoa vaadittu. Oikeastaan se oli elämän perusasia ja -oikeus: Olin hyvä, joviaali ja kiva ihminen ja odotin muiden suunnalta samaa. Jos se ei toteutunut, olin onneton. Kuvainnollisesti laitoin onkeni veteen ja odotin saavani tiettyä kalalajia. Jos sieltä tulikin turskaa tai ruostunut peltinen tölkki, petyin valtavasti. Toivoin jotain muuta enkä hyväksynyt sitä, minkä edessäni näin killuvan. Eivätkä hälytyskelloni soineet. Annoinhan itse niin paljon, että oli vähintäänkin oikein odottaa samaa takaisin – tai edes siitä viidesosaa!

En huomannut olevani jatkuvassa vaihdantataloudessa ihmisten ja maailman suhteen. Vieläpä sellaisessa, jossa jäin miinukselle. Kaikki saivat minulta anteeksi, ja itse elin siten, ettei minun tarvitsisi pahoittaa kenenkään mieltä. Mutta oliko se totta? Saivatko he todella anteeksi, vai pidinkö katkeraa listaa mieleni perukoilla? Kenties listaa, jolla olivat myös kaikki ne uhraukset ja kompromissit, joita omasta mielestäni tein vapaaehtoisesti, mutta todellisuudessa jonkinlaisesta riippuvaisuudesta käsin? Arvaat varmaan vastauksen.

 

On mielenkiintoista, että asia, jolla hain onnea muuttui asiaksi, joka teki minusta jatkuvasti onnettoman. Toivo ulkoisten asioiden ja muiden ihmisten muutoksesta sai minut jymähtämään paikoilleni siten, ettei mikään muuttunut. En tietenkään voinut väkisin muuttaa maailmaa, joten tuli vain toivoa ja odottaa. Ja minä jos joku toivoin todella paljon.

 

 

Kaksi tietä

 

Vaikka asiat ja ihmiset eivät muuttuneet toiveideni mukaisiksi, takerruin silti yhä toivoon. Välillä toivoin, ettei minulla olisi niin paljon toivoa ja jopa yliluonnollista uskoa asioiden järjestymiseen. Kaipasin kovasti jo päästä eteenpäin. Toivo on kuitenkin hyvin luonnollinen asia, eikä sitä voi kitkeä ihmisestä kokonaan. Pienenpieni kipinä jää aina jäljelle, ja kipinällä on taipumus leimahtaa. Lisäksi tarvitsin toivoa: se oli ainoa tie onneen, jonka tunsin.

 

En silloin vielä nähnyt, että onneen on toinen, kestävämpi, tie. En tiedä, kuinka kuvailla tuota tietä, mutta yritän:

Minulla on jalat joilla kulkea, suu jolla puhua, keuhkot joilla hengittää. Kädet, joilla koskea. Aivot, joilla ajatella. Olen siis onnekas, elämällä ja keholla siunattu. Miksi antaisin pelkojeni ja pinnallisten tarpeitteni ohjata tätä luomusta, hengittää väärää ilmaa tai kävellä vääriin suuntiin, kun on olemassa toinenkin ohjaaja: totuus. Totuus, joka ohjaa elämään itsen mukaisesti. Hyväksymään pelkonsa. Hyväksymään ne palikat, jotka ovat tässä ja nyt; rakentamaan niistä jotain uutta ja ilahduttavaa. Heittämään turhat palikat roskikseen.

 

Toivo, höyhenen muotoinen pilvi maiseman yläpuolella

 

Kun lähdin kulkemaan uutta tietä, sisäinen totuus heitteli yhä lisää kysymyksiä. Se halusi tietää, miksi toivoin asioiden muuttuvan, kun minulla on kerran vapaat kädet muuttaa itseäni. Ja ennen kaikkea: Miksi elän hypoteettisissa teorioissa. Miksen vain elä?

 

 

Toivoton toivo

 

Asiat voivat kyllä muuttua, mutteivät välttämättä haluamallamme tavalla. Älyllisyys on hyvä asia, mutta uskon, että meitä opetetaan hieman liikaakin teoriomaan asioita sen sijaan, että kannustettaisiin tekemään tekoja. Saatamme kritisoida jotain henkilöä, mutta hänen seurassaan emme uskalla hiiskuakaan asiasta. Lienee varmaa, ettei tällöin mikään muutu ja luomme ympäristöömme yhä enemmän hämmennystä ja negatiivista energiaa.

Toivomme, että jossain vaiheessa henkilö itse tajuaa meidän kokemuksemme hänestä. Käytännössä se vaatisi muuttumista selvänäkijäksi. Emme itsekään näe, mitä muut toivoisivat meidän muuttavan, elleivät he kerro sitä suorin sanankääntein.

 

Turha toivon kannattelu pitkittää eteenpäin menoa tai pahimmillaan estää sen kokonaan. On toivotonta toivoa muiden muuttuvan voidakseen olla se mikä on. On toivotonta odottaa lupaa asioihin, jotka eivät ole laittomia. On toivotonta perustaa hyvinvointiaan yksittäisen asian toteutumiselle… Vaikka se on erittäin ymmärrettävää, kyseessä on tietynlainen pakkomielle. Tällöin ihminen asettaa mielessään onnellisuudelle ehdon ja samalla lukitsee oman häkkinsä oven.

 

Toivo voi olla niin voimakas, että se syö viimeisetkin rippeet tämän hetken hyvyydestä ja siitä nauttimisesta. En voi hengittää ennen kuin asia selviää. Olen vihainen, kunnes hän pyytää anteeksi.

Mutta entä jos sitä ei tapahdu?

 

 

Henkinen lottoaja

 

Toivo on kinkkinen asia. Hyvä renki, huono isäntä. Olen toiveikas ihminen, haluan uskoa hyvään. Juuri minä haluan uskoa, että toivoa on aina. Ehkä tarkastelun alle voisikin asettaa sen seikan, että minkälaisten asioiden toivominen kannattaa. Tietääkö ihminen aina omaa parastaan – saati muiden? Maailmassa on takuulla paljon ihmisiä, jotka toivovat lottovoittoa sen sijaan, että toivoisivat unelmiensa uraa, joka toisi sisäisen täyttymyksen pelkän turvan sijaan. Moni myös varmasti toivoo loppuelämän sinnittelyä parisuhteessa terapian ja asioiden ratkomisen sijaan. Olen itsekin ollut henkinen lottoaja monen asian suhteen. Halunnut päästä helpolla. Halunnut turvaa. Ymmärtämättä, että mutkikas tai haastava tie tuo lopulta kaiken sen ja vielä paljon enemmän. Monesti elämällä on paljon parempi suunnitelma meitä varten kuin osaamme kuvitellakaan.

 

Vaatii rohkeutta luottaa näkymättömään ja uskoa polun piirtyvän eteen, kun vain alkaa ottaa askelia kohti haaveitaan. Polku kyllä piirtyy, nyt tiedän sen. Mutta jos jäämme odottamaan ja toivomaan kuviteltujen ehtojen täyttymistä, emme välttämättä pääse edes liikkeelle.

 

 

Toivon uhri

 

Myönnettäköön: Olen toivon uhri edelleen. Toivoton haaveilija. Haaveiluni on muuttunut tietynlaiseksi visualisoinniksi. Useimmiten sen jälkeinen olo on inspiroitunut, mutta toisinaan kaihoisa ja joskus jopa tuskaisen riittämätön (= liikkeelle potkiva). Minulla ei ole enää suuria toivomuksia muihin ihmisiin liittyen (lukuun ottamatta tiettyjä romanttisia haaveita…), sillä näen, että olemme samassa veneessä ja harjoittelemme samoja asioita aivan jokainen. Tämä itsessään aiheuttaa suurta iloa ja hyväksynnän tunnetta sisälläni. Sitä voisi sanoa rakkaudeksi.

 

Toivo, yksisarvinen

 

Toivon on kuitenkin pysyttävä ruodussa: se ei saa enää dominoida elämääni. Elämän on oltava hyvää tässä ja nyt. Sen on oltava saatavilla.

Uskon, että ihminen on oman elämänsä luoja, haltija ja yksisarvinen. Haluan käyttää hyväkseni näitä maagisia ominaisuuksia. Odottamisen sijaan valitsen kokea ja elää.

 

Sillä hyvä elämä on kaikkea muuta kuin toivon asia.

 

Riikka

 

 

 

 

 

 

Tykkää tai jaa: