Tuska on totta

Kuva minusta katsomassa suoraan kameraan

Tuska ei ole “vain tunne”. Kun ajattelen ikäviä tapahtumia, kehoni huomaamatta jännittyy. Koen pelkoa, vaikka tässä hetkessä ei ole mitään hätää. Mieli ei tunne eroa todellisen ja muiston välillä. Se on kuin katsoisi elokuvaa; jännitämme ja stressaamme päähenkilön puolesta. Entä kun muistojemme päähenkilö olemme me itse? Samastuminen 100%. Tuska tunkeutuu joka soluun, muuttaa kortisoleja ja hormoneita. Visiomme elämästä ja sen hyvyydestä muuttuu. Luottamus katoaa. Teemme toisenlaisia päätöksiä. Miten niin vain tunne?

Tuska on totta. Ja vieläpä niin monella tasolla. Ne jotka tämän ymmärtävät, ovat etuoikeutettuja.

 

 

 

Krooninen tuska

 

Tuskassa ei sinällään ole mitään pahaa. Se on hyödyllinen tunne, joka ohjaa meitä mm. pois vääristä asioista. Hetkittäinen tuska on osa elämää, eikä siitä tarvitse päästä mihinkään. Jopa Dalai Lama kertoo kokevansa ajoittain tuskaa; hänkin on ihminen.

Krooninen tuska on kuitenkin eri asia. Se ei ole kenellekään hyväksi, eikä sen tulisi olla ihmisen (tai yhteiskunnan) perustila. Krooninen tuska on sangen usein piilevää sorttia. Sen voi tunnistaa yleisestä ahdistuksesta tai rajuista mielialan muutoksista. Krooninen tuska voi lepäillä pitkiäkin aikoja, mutta hyökkää pintaan aina kun saa siihen mahdollisuuden. Minun sisälläni on ollut paljon kroonista tuskaa, sen tiedän varmaksi. Ja koska en ole kovin räyhäkkä tyyppi, tuska on ilmentynyt pääosin kehoni kautta. Nykyisin kun ymmärrän tämän, motivaationi kohdata oma tuskani on kasvanut entisestään. Mutta miten tämä sitten tapahtuu?

En voi kuin soluttautua ja odottaa. Kun tuska nousee, kaivan reportterivälineet esiin. Tämä on suora lähetys! Nyt saat kertoa kaiken. Ja niin se kertoo.

 

 

 

Myötätunto

 

Uskon, että tie kroonisen tuskan taltuttamiseen on kuunnella sisäistä tuskaansa. Ottaa se vastaan uudella lempeydellä ja myötätunnolla. Ratkaisu on laajentua kokijasta tarkastelijaksi ja jakaa itsensä ikäänkuin kahdeksi: pienemmäksi kärsijäksi, joka kokee tuskaa ja isommaksi armahtajaksi, joka pystyy kantaman sen kaiken. Lapsena olisimme saattaneet kaivata aikuista, joka olisi kantanut tuskamme ja tehnyt kaiken hyväksi. Nyt tehtävämme on muuttua itse täksi aikuiseksi ja vastaanottaa sisäisen lapsemme tuska.

 

Havaintoni mukaan olemme kuitenkin taipuvaisia tekemään lähes mitä tahansa muuta kuin vastaanottaa omaa tuskaamme. Juoma, ruoka, netti. Ostaminen, seksi, pelaaminen. Teemme parhaamme saavuttaaksemme hyvinvoinnin tunteen tässä ja nyt. Mutta entä jos toisella tapaa olisikin mahdollista saavuttaa uudenlainen, jatkuvampi hyvinvointi? Siitä ei juuri puhuta. Tuskasta ei puhuta. Vaikka kaikki sitä tuntevat.

Kun tietoisuus ja myötätunto puuttuvat, tuska toistuu. Toimimme haavoittuneesta lapsesta käsin, ilman sisäistä vanhempaamme. Saatamme kokea tuskaa jatkuvalla syötöllä eri asioista ilman selvää syytä. Toisinaan kuulee sanottavan, ettei kenelläkään voi olla näin huono tuuri. Mutta onko kyse sittenkään tuurista, vai ohjaako meitä jokin alitajuinen?

 

Sisäisellä tuskallamme on agenda: Se haluaa tulla muistetuksi. Se haluaa armahduksen, vapautua lopullisesti. Se haluaa, että joku voisi kantaa sitäkin – aivan kuten kannamme kevyempiä asioita. Useimmiten sanomme sille kuitenkin ei, ihan vahingossa. Jos tuskamme vaikkapa kertoo, että minusta tuntuu pahalta, koska henkilö X sai jotain ja minä en, suljemme siltä ovet samantien. Ajaudumme huomaamatta jääkaapille tai kaadamme lasillisen. Me emme ole lapsellisia. Meillä ei kadehdita. Tuska, sinä et mahdu tänne. Ja niin tuska jää sisään pieneksi huomaamattomaksi möykyksi, joka toiston myötä vähitellen kasvaa.

 

Tuska, kuvassa lintu kämmenellä

Pieni, harmaa ja vaivainen – silti oma.

 

Salaisuus

 

Uskon olevani henkilö, jolla on vahva näyttö tuskan voimasta. Puhun lisää asiasta mm. kirjoituksessani Omista tunteesi tai ne omistavat sinut  , joka julkaistiin eilen myös Hidasta Elämää-Lukijalta-yhteisblogissa. Muistan, kun noin 10 vuotta sitten verikokeideni mukana oli otettu (tietääkseni ensimmäistä ja viimeistä kertaa) serotoniini. En tiennyt siitä etukäteen. Kun hoitaja kertoi sitten puhelimitse, että tasoni olivat huomattavan alhaiset, tunsin häpeää. Olin jäänyt kiinni jostain! Kontrolli-minäni ajatteli kai, että jos minulla olisi masennusta, minun olisi siitäkin pitänyt tietää etukäteen ja olla tilanteen tasalla, kuten aina kaikesta.

Nyt kun mietin tuolloista tilannettani, se mielestäni kuvastaa erittäin hyvin monia koskettavaa ongelmaa: Kun lievästä masennuksesta tulee normaalitila, emme tiedä siitä. Se on meidän normaalimme.

Kun luulemme maailman olevan jyrkkä ja tuomitseva, emme osaa kyseenalaista sitä. Näemme siitä jatkuvasti uusia todisteita, joihin uskoa. Kun tietynlainen uskomusten verkko on kerran omaksuttu, siitä muodostuu todellisuus. Tällöin uudet kokemukset ja havainnot tukevat ja ilmentävät tuota todellisuutta; peilaamme kaiken sitä kautta. Tuska ei välttämättä olekaan enää pelkkä tuleva ja menevä tunne, vaan mahdollisesti aina läsnä, osa päivittäistä normaaliamme.

 

 

Kun jäin kiinni “salaisuudestani”, asia kuitattiin stressillä. Ja minun tapauksessani hyvä niin. 10 vuotta sitten ahdistukseni oli jo hiljalleen kärjistymässä, mikä johti minut lopulta henkisen kehityksen polulle. Tuskan piti kärjistyä kuitenkin vielä paljon, sillä olin kieltänyt suuren osan itsestäni. Siihen paluu vaati radikaalia herättelyä. Kun kerroin miehelleni, että minulla on voimakas kuudes aisti, hän pyysi, etten tulisi hulluksi. Näin jälkikäteen ajateltuna kenties minut olikin tehnyt hulluksi vain se, etten ollut kunnolla yhteyksissä omaan itseeni ja näihin luonnollisiin kykyihini. Olin omaksunut niin rajallisia uskomuksia, että käytännössä katsottuna minulla oli enää vain parannuttavaa.

Myöhemmin paljastui, että mieheni näki asioita vähintään yhtä voimakkaasti. Kun aika oli kypsä, muutos tuli rytinällä.

 

 

 

Työ

 

Tuon ajan ja nykyisyyden välillä olen tutustunut omaan tuskaani. Suurin muutos on painottunut viime vuosiin. Silti työtä on yhä vain jäljellä. Joku olisi kenties nopeampi. Minulle tämä työ on ollut valtavan passiivista: Välissä voi mennä pitkiä aikoja ilman varsinaista etenemistä. Toisaalta työtä voi tehdä joka päivä, mutta suuret ahaa-elämykset antavat odottaa itseään. Lopulta ne kuitenkin palkitsevat.

Hiljattain koin jälleen tuskaa. Ensin vastustelin, mutta sitten havahduin. Kysyin, mistä on kyse. Mitä sinä, tuskani, haluat kertoa? Mieleeni alkoi virrata aikoja, tapahtumia ja tunteita. Muistin jännityksen, häpeän ja sen, etten voinut ilmaista. Ymmärsin, ettei kyse ollutkaan pelkistä muistoista, vaan tietynlaisesta jäänteestä, joka vaikuttaa tuntemuksiini yhä tänä päivänä. Oloni huojentui, kun ymmärsin, ettei minun tarvitse tehdä yhtään mitään. Riittää, että annan tietoisuuden integroida yhä enemmän, ikäänkuin omistaa enemmän koettua kuin koskaan ennen. Tietoisuus on kuin se vanhempi, joka ottaa syliin. Aaltoliike loppuu, sillä asiat on havaittu sellaisen tahon toimesta, joka vain ottaa vastaan ja hyväksyy. Se ei lyö takaisin. Se vain näkee ja ymmärtää.

 

Lopuksi tein pienen muistilistan tuskan kanssa toimimisesta:

 

  • Hyväksy tuska omana tunteenasi. Se ei nouse ulkopuolelta, vaan sinusta.
  • Älä välttele tuskaa. Jos et voi ottaa sitä heti vastaan, voit järjestää sille oman hetken, jolloin se saa tulla.
  • Kuuntele tuskan sanomaa – ja syvempää sanomaa. Näkyvän tunteen takana voi olla toinen, syvempi tarve.
  • Et välttämättä tarvitse vastauksia. Ennen kaikkea tarvitset kysymyksiä.
  • Ole kärsivällinen. Pienetkin askeleet ovat edistysaskelia. Isot askeleet koostuvat pienistä.

 

 

Kuvassa aurinkoinen maisema, puita polun varrella.

 

Jos olisin metsä ja kyselisin puiltani, kuinka ne voivat, moni niistä vastaisi nykypäivänä, että “ihan jees” tai jopa “loistavasti”. Hengailen mielelläni hauskojen puiden kanssa, aivan ymmärrettävästi haluan keskittyä hyvään. Silti se tuskainenkin puu on yhä jossain siellä ja aika ajoin muistuttaa itsestään.

Vetää hihasta ja sanoo: Minä täällä, sinun tuskasi. Tule jo hakemaan minut kotiin.

 

Ja niin minä tulenkin.

 

Riikka

 

 

 

 

 

 

Tykkää tai jaa: