Ylimaskuliinisen kulttuurin ansa – ja tie takaisin

Maskuliinisuus - kuvassa miehen takana olevalle liitutaululle on piirretty suuret lihakset - odotukset eivät kohtaa todellisuuden kanssa

Vihaan sanaa äijä. Mielestäni jokainen itsensä mieheksi tunteva ansaitsee tulla kutsutuksi sanalla mies. Siinä on jotain kaunista, pelkistettyä. Unenomaistakin? Äijä-sanaan liittyy toisenlaisia energioita ja tunteita. Rajattu rooli, laatikko. Kilpailua, voiman todentamista. Alitajuisen vihan todentamista?

Kukaan ei ole syntyperäinen äijä. Silti pelottavan usein yhteiskunnassamme mies ei kelpaa. Tuo maaginen, tunteikas ja herkkä hahmo. Voimakaskin, mutta ilman tarvetta todistaa. Kun pitäisi olla äijä. Eikä siitä puhuta ääneen, mutta silti niin vain on.

 

Ylimaskuliininen kulttuuri on ansa; tunneli, jonka päässä ei ole valoa. Tiedän kokemuksesta, että tuntemattomat tunteet ja puhumattomat sanat patoutuvat ihmisen sisään. Voi vain ihmetellä, mitä tapahtuu silloin, kun koko herkkä, tunteellinen puoli on ihmiseltä kielletty, jo lapsesta lähtien kitketty pois. Miehet ei itke! Eikä halaa. Joissain tapauksissa eivät myöskään puhu. Näen silmissäni moottoripyöräjengin pimeän majan, maalattian, puukkoja ja viinaa. Sisäinen tunne on joko turrutettava tai siirrettävä kyseenalaisin tavoin eteenpäin.

Tokihan yhteiskuntamme on muuttunut valtavasti, mutta siitäkin huolimatta ylimaskuliinisen kulttuurin uhreja elää tänäkin päivänä enemmän kuin ymmärrämme. Eikä heitä kukaan tule vetämään hihasta ja sanomaan, että hei, perit lapsuudessasi vaikeita uskomuksia, mutta yhteiskuntamme on nyt muuttumassa, ja voit ihan hyvin uskaltaa olla oma itsesi. (Mikä se oma itse edes on, kun siihen ei ole saanut koskaan tutustua!) Miehinä he eivät voi mennä juttelemaan voimaannuttaviin naistenpiireihin. Jeesuskaan ei välttämättä ole heidän ratkaisunsa. Sen vuoksi yhteiskunnan on muututtava vielä paljon lisää, jotta todellisen miehen hyväksyntä on käsinkosketeltavaa eikä hypoteettista kuten tänä päivänä.

 

Luonnollisuutta yhä pelätään. Meillä on vieläkin liikaa tilausta äijälle, jolla on päällään kova kuori. Ihanaa tässä on kuitenkin se, että jokainen meistä voi vaikuttaa asiaan tarkastelemalla asenteitaan ja omia henkilökohtaisia rajoitteitaan.

 

 

 

Pois se minusta?

 

Aloitin postaukseni kirjoittamalla miehistä, sillä heissä maskuliinisuus on luonnollisesti vallalla ja korostuu siten helpommin. Miesten sallitaan ilmentävän vielä vähemmän feminiinienergiaa kuin naisten, mikä onkin ongelman ydin. Silti ylimaskuliininen kulttuuri koskettaa meistä aivan kaikkia. Kirjoitan aiheesta, sillä olen kokenut sen omakohtaisesti. Asian oivaltamiseen minulla meni todella pitkään. Ongelmaa ei yleisestiottaen tiedosteta, ja pitkään oma maailmankuvani ja normaalini muodostui suoraan ympäristön viesteistä.

Nykyisin kuitenkin näen, että juuri ylimiehinen kulttuuri on ollut yksi suurista painolasteistani. Ilmeiden ja puheen rajoittuneisuus, lanteiden liikkumattomuus. Kuolleet kädet. Etäisyys tunteisiin. Yltiöpäinen itsenäisyys. Vertailu. Suorittaminen. Pelko. (Kaikkea tätä pidämme melkoisen normaalina, kun emme tiedä paremmasta.)

 

 

 

Tanssien feminiinisyyteen

 

Kävin toista vuotta vatsatanssissa ja sen vaikutus itseeni oli paljon enemmän kuin liikkeiden oppiminen. Vaikutus oli mentaalinen ja spirituaalinen. Paluu luonnolliseen feminiiniseen värähtelyyn. Johonkin, joka minussa on aina ollut. Vapautuneisuus, lämpö, ilo, mutta myös avoimuus, herkkyys ja epävarmuus, joka saa olla. KokoNainen.

Matka on yhä kesken, mutta jo saavutettu (aina ja iankaikkisesti suhteellinen) tasoni saa sydämen iloitsemaan. Tällaista muutosta ei rahalla saa!

Rahalla ostetut tanssitunnit voivat toki muuttaa ihmisen liikeratoja, eloisuutta jne. Syvempi muutos tapahtui kuitenkin vasta asettumalla nöyräksi ja avoimeksi epävarmuuksilleni ja peloilleni sen sijaan, että olisin vain totuttuun tapaan yrittänyt klaarata kaiken hienosti. Ihminen ei voi samaan aikaan miettiä, miltä minä vaikutan ja mitä minä tunnen. Ulkoisen sijaan aloin keskittyä yhä enemmän sisäiseen.

 

Feminiinisyys, kuvassa tanssin huivin kanssa

 

Muodokas vatsatanssinopettajani säteili kehopositiivisuutta, naisellisuutta ja seksikkyyttä. Huomasin, että hän oli paljon seksikkäämpi kuin minä, vaikka mielestäni minulla oli ”parempi vartalo”. Tämä havainto oli itselleni äärimmäisen tärkeä.

Myöhemmin aloin ymmärtää, mistä oikein oli kyse. Olin rajattu. Kylmä. Joku voisi sanoa kuin mies (anteeksi, tarkoitan tietenkin äijä). Kaikki se suojellakseni itseäni. En minä ollut oikeasti se. Olin piilottanut rönsyävän minän jo kauan sitten, koska pelkäsin niin paljon tulla torjutuksi. Pelkäsin olla poikkeava, erilainen. Vaikka juuri se minä olin…

 

Tarvittiin toinen ihminen, jotta saatoin oppia itsestäni. Tanssinopettajani sisäinen lapsi oli tuntuvasti läsnä, hän oli iloinen ja leikkisä. Näin, ettei hän näytellyt. Mielikuvani puolensavetävästä ihmisestä päivittyi sympaattisempaan ja autenttisempaan suuntaan. Aloin ymmärtää, mitkä ominaisuudet olivat itseltäni jumissa ja totesin, etten voinut asialle mitään.

Luit oikein. Kun puhutaan tällaisesta muutoksesta, mitään ei ole tehtävissä tässä ja nyt. Tarvitaan uusia kokemuksia ja aikaa. Asian tarkastelua poiskatsomisen sijaan. Tietoisuuden laajenemista pintaraapaisusta jatkuvaksi totuudeksi. Jotkin blokit helpottavat nopeammin ja toiset vaativat enemmän aikaa, mutta mikä tärkeintä, kaikki se tapahtuu aikanaan kuin itsestään. Kuten henkinen opettajani toisinaan sanoo, aika parantaa.

 

Näin muutamaa vuotta myöhemmin näen sen toimineen. Olen matkalla. Kaikista vaikeinta tässäkin asiassa oli liikkellelähtö. Vastustus oli nimittäin olemassa. Minulla oli tarve tietää asiat, tuntea itseni vielä ennen kuin tunsinkaan. Samaan aikaan rinnalle oli kuitenkin kasvanut tarve ratkaisuun: tarve voida hyvin ytimessä asti. Kuinka helposti tanssitunnit olisivatkaan menneet vain todistellen kelpouttani ja suoriutuen mahdollisimman hyvin! Totuuden nimissä niinhän ne osin menivätkin – olenhan ihminen. Mutta se ei ollut kaikki. Kun soin itselleni mahdollisuuden kokea ja havainnoida myös ”ikäviä” asioita, maailmani sai vihdoin mahdollisuuden päivittyä.

Tanssiharrastukseni loppui, kun adoptoin koiranpennun ja aloin opiskella taideterapiaa. Epäilin itseäni ja lopetushaluani kun näin, miten hyväksi harrastus oli minulle ollut. Aloin kuitenkin aavistaa, että olin jo saanut siltä sen, mikä minun kuului. Kehitykseni jatkuisi toisten asioiden parissa. Niin tapahtuikin, ja noihin seuraaviin haasteisiin lähdin entistä kevyemmin sydämin.

 

 

 

Me olemme yhtä

 

Palataan nyt varovasti moottoripyöräjengin salamajan liepeille, mutta kuitenkin turvallisen etäisyyden päähän. Pystyn haistamaan vienon tupakansavun. Ympärillä on kuusia. Maassa lunta. Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä täällä teen.

Ennen tuppasin ajattelemaan usean erilaisen ilmiön ja ihmisen kohdalla, että onneksi minussa ei ole mitään tällaista. Toisten pitäisi muuttua ja aikuistua. Nyt näen, että jokin meitä kaikkia yhdistää. Hyvä ja huono. Erilaisin kombinaatioin ja annoksin jaamme ihmisyyden ilmentymää; samoja lahjoja ja haasteita. Kukaan meistä ei siltä välty ja hyvä niin, sillä silloin välttyisimme itse elämältä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että moottoripyöräjengin kanssa jatkaisin samaa matkaa. Se tarkoittaa, että eriytyessämme luonnollisesti tiedän, että lopulta me olemme yhtä.

 

Ratkaisu

 

Kokonaisuus muuttuu ruohonjuuritasolla, ihminen kerrallaan. Pieni tilanne tai oivallus kerrallaan. Se mikä joskus unohtuu, on että kenenkään ei tarvitse muuttua eikä kukaan edes voi muuttua ennen kuin kokee siihen halua tai jopa pakottavaa tarvetta. Voimme takertua vanhaan tai laajentua, ja kumpikin vaihtoehto on ok. Joskus tarvitaan enemmän aikaa. Mitä useampi meistä hyväksyy feminiinisyyden itsessään, sen helpommaksi se muillekin käy. Puhumattakaan tulevista sukupolvista, joissa muutos näkyy selvimmin.

Feminiinisyys, kyyhkynen ruohikossa

 

Ratkaisu ylimaskuliiniseen kulttuuriin ei ole toinen ääripää. Ratkaisu on balanssi eri puolten välillä, sillä kumpaakin tarvitaan yhtä paljon. Feminiinisen puolen integroiminen mieheyteen ei liiemmin tarkoita, että miehet muuttuisivat naisiksi. Se liittyy henkiseen kasvuun, balanssin löytämiseen ja kokonaiseksi tulemiseen. Sillä pohjimmiltaan me olemme kokonaisia olentoja. Mieheyden ei tarvitse eikä kuulu väistyä. Eri puolet tukevat toisiaan. Rohkeus, vahvuus – olla sitä mitä on.

Mielestäni aivan turhaan olemme pelänneet feminiinienergian vaikutusta mieheydessä. Sillä onko lopulta mitään komeampaa kuin ilmaiseva, tunteva mies? Meidän tulee vain tuoda tai paremminkin vapauttaa tuo jo olemassaoleva äärimmäisen luonnollinen puoli osaksi niin mieheyttä kuin naiseuttakin.

Vai mitä? 😉

 

Riikka

 

P.S. Tulen myöhemmin kirjoittamaan maskuliinienergiasta toiselta kantilta: Sen puutteesta ja kuinka sen löytäminen suoranaisesti pelasti elämäni.

 

 

 

 

Tykkää tai jaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *