Suru parantaa – Pitäisikö sinun surra vähän enemmän?

suru

Suru, tuo aliarvostettu ja hyljeksitty tunne. Kukapa haluaisi valita viettää aikaa sen kanssa. Olen pannut merkille, että ihminen tuppaa ottamaan surunsa vastaan yleensä vasta silloin, kun se on kertynyt jo valtavaksi ja lyö yli laidan. Tällöin kyse ei oikeastaan ole valinnasta: suru vain vyöryy emmekä voi mitään. Emme kykene enää pidättämään sitä, kuten tähän asti olemme tehneet, ihan huomaamatta.

Tämä taitoskohta, jossa suru viimein ottaa vallan, on erittäin puhdistava ja huojentava. (Lue: masennusta poistava.) Suru vapauttaa, lohduttaa ja päästää eteenpäin. Ensin se tietysti sattuu. Mutta ei mene kauaa, kun voi huomata, kuinka se kuljettaa jotain myös poispäin. Suru on kuin ystävä, joka tulee ja nostaa tosiasiat nenäsi eteen. Ongelmat, joita et voi enää paeta.

Mutta suru ei tule siksi, että tukahtuisit taakkasi alle, ja kaikki olisi mennyttä. Ei suru tahdo jäädä. Se nousee sisältäsi ja tahtoo tulla kohdatuksi, vapautetuksi.

Tullessaan se kertoo, missä mennään. Poistuessaan se kuiskaa, että tulet siitä kaikesta selviämään.

suru
Tulet selviämään kaikesta.

Suru parantaa

Surun kohtaaminen voi viedä kauan aikaa. Kuukausia, usein monia vuosiakin. Kannamme sisällämme sellaisiakin suruja, joista emme ole tietoisia. Mutta suuri tietoisuutemmepa on. Se odottaa kärsivällisesti, että astumme lähemmäs ja alamme kuulla sen äänen. Kenties elämässä tapahtuu jotain, mikä nostaa pintaan surun. Nouseva tunne ei kuitenkaan aina liity vain kyseiseen tilanteeseen. Se saattaa nostaa myös vuosien takaisia suruja, joita emme aikaisemmin ole pystyneet kunnolla tuntemaan.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi vaatii kokonaisuuden vastaanottamista. Kun haluamme voida hyvin, tärkeää on vastaanottaa kaikki se, mikä on. Mitä ikinä sisältä nousee. Surun kohtaamisella on äärimmäisen parantava vaikutus. Jos kunnolla näkisimme sen, tuskin välttelisimme surua. Opettelisimme suorastaan tarttumaan siihen. Loisimme sille tilaa aina, kun se tahtoo tulla. Toisin sanoen pitäisimme kanavaa auki emmekä vain sivuuttaisi ahdistavia ajatuksia.

Suru on viesti

Suru on aina viesti jostain. Usein vihankin takaa löytyy suru. Toivomus, että jokin olisi toisin. Se, että myöntää itselleen surullisuutensa tai toivottomuutensa, ei ole vaarallista. Se on kokemus, jonka kanssa voi elää. Tuskan hetki ei ole ikuinen. Sitä on turha pelätä ja lykätä vuosikausia.

Korkea itkemisen kynnys on aina opittua

Tiedän sen tarkastelemalla lapsia.

Kun rajoitamme omia tunteita, kyseessä ei ole mikään henkilökohtainen ominaisuus, vaan yleinen opittu tapakulttuuri. Jossain vaiheessa jokainen oppii pidättämään tunteitaan. Vaikka se on ihan hyvä taito, se voi myös olla hyvin haitallista ihmisessä virtaavalle elämänenergialle, jonka tulisi tulla ja mennä vapaasti.

Voiko tuntemisen kynnystä sitten opetella madaltamaan? Totta kai voi. Se vaatii vain aikaa ja kasvavaa tietoisuutta siitä, mitä sisälläsi tapahtuu. Kun emme huomaa blokkaavamme tunnetta, käytännössä luulemme, ettei sitä ole. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, mutta se on mahdollinen.

Tajusin jossain vaiheessa, että sisälläni oli valtavasti surua.

Oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Kuitenkin itse selviytyminen oli vienyt huomion tuntemiselta. Olin henkeen ja vereen selviytyjä. Se ei ollutkaan omaksi parhaakseni. Niinpä vihdoin kun aika koitti, surin ja surin. Ja sitten surin vielä lisää.

Surun kuplat pienenivät. Uskon, etteivät ne enää koskaan palaa samanlaisiksi. Suremisen avulla surun aiheet ovat muuntuneet mielessäni. Ymmärrän ja hyväksyn tosiasiat. Joitain vuosia sitten en olisi uskonut sanovani näin, mutta nyt sen sanon:

Lopulta mikään ei haittaa. Kokemukset ovat arvokasta elämää.

suru
Suru voi olla arvokas, lohduttava, syvä kokemus.

Suru on tunnetta, energiaa.

Jos olemme estyneitä vastaanottamaan sitä, se jää sisällemme. Yksi syy estyneisyyteen voi olla liian kiireinen elämä. Toisaalta onko kiire muna vai kana? Joskus voimme myös pitää itsemme kiireisinä, jotta emme joutuisi suremaan.

Itselläni on kokemus siitä, kun ison menetyksen jälkeen menin suoraan kouluun. Ajattelin, että niin pidän itseni “kiinni elämässä”. Kotiin meneminen koko päiväksi pelotti, koska silloin joutuisin kohtaamaan suruni ja tyhjyyteni – suojelin itseäni. Tämä suojeluntarpeeni teki sen, että surin kunnolla tuon kyseisen surun vasta noin kymmenen vuoden päästä. En edes tiennyt, että se odotti vielä sisälläni! Mutta totta kai se odotti. Mihin se muka olisi kadonnut?

Suru on energiaa. Ja vaikkemme tunne sitä, kun ajattelemme iloisia asioita tai kiireisiä työasioita, se oleilee silti jossain taustalla. Tästä syystä, tänä päivänä, opettelen ottamaan sen helpommin vastaan. Jokaisen elämässä on ilonsa ja surunsa, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Kun ne saavat tulla ja mennä, ihminen uusiutuu ja kehittyy luonnollisessa virrassa. Koen menettäneeni tätä kehitystä pitkältä ajalta, enkä usko olevani ainoa. Menetyksellä ei kuitenkaan ole väliä, vaan sillä, mitä olemalla läsnä itselleni saavutan nyt päivittäin.

Selviytymismentaliteetista selviydyttyäni (mikä sanapari!) olen havahtunut siihen, kuinka vaikeita asioita elämässäni on ollutkaan. Pientä ja isompaa tragediaa. Hiljattain tein pihalle muistomerkin olemattomille lapsilleni. Niille, jotka olivat joskus tulossa. Ja niille, jotka olisivat voineet tulla. Se oli todella surullista, todella vapauttavaa.

Ymmärsin, että surulle on paikkansa, vaikka olen todella onnellinen.

riikka

Peakock tuo elämääsi lisää pehmeyttä ja herkkyyttä. Albiinoriikinkukko edustaa intuitiota, ikiaikaista viisautta sekä uudelle tasolle nousua. Taidejuliste nyt verkkokaupassa!

Sinua saattaa kiinnostaa myös kirjoitukseni:

Rikastuttava ruokavalio: Vähemmän pillereitä ja enemmän superfoodeja

Lapseton elämäni on muuttunut päälaelleen: kurjuudesta iloon ja runsauteen

Kommentoi Facebookissa!

Tykkää tai jaa:
error