Runon läpivalaisu, osa 1: Askel

runo- Askel. Jos kaipaa ja haluaa hirveän montaa asiaa. Niin eivätkö ne voisi kumota toisensa? Huomaisikin pohjalle unohtuneen itsensä, jolla ei ollut mitään hätää. Selittäisi sille, miksi asiat ovat niin tärkeitä, ja jäisi hölmistyneenä tuijottamaan kaukaisuuteen... Kahden minän välissä, aavan ulapan päällä. Rannat, mustat kuusikot, kaukana toisistaan. Rakentaisi riippusillan. Ja aina silloin tällöin ottaisi pienen askeleen.

Aivan kuten maalauksissa, runoissa on yleensä taustalla jokin ajatus, joka saattaa välittyä lukijalle tai sitten jäädä mysteeriksi. Mielestäni mysteerit ovat ihan mukavia, ne kannustavat luomaan omat tulkintani ja arvailuni. Toisaalta itseäni usein jää vaivaamaan jokin kohta. Sitä haluaisi kysyä taiteilijalta, mitä ajatuksen takana oikein oli. Mitä tämä symboloi? Miksi valitsit laittaa sen juuri noin?

Päätinkin ottaa hieman inspiraatiota runoistani ja raottaa niitä yksitellen Runon läpivalaisu-juttusarjassa.

 

 

 

Runon läpivalaisu: Askel

 

“Jos kaipaa ja haluaa hirveän montaa asiaa, niin eivätkö ne voisi kumota toisensa?”

Tämä on mielenkiintoinen juttu… Runon kirjoittamisen hetkellä olisin todennut, etten usko sen toimivan niin, missään tapauksessa. Ajatus oli pelkkä toive, joka ei voisi käydä toteen: Mitä enemmän haluamme asioita, sitä enemmän haluamme asioita; ei se siitä miksikään muutu.

Tavallaan asia on juuri niin, mutta ajan myötä katsantokantani on hieman muuttunut. Eri asioiden haluaminen ei saa niitä varsinaisesti kumoamaan toisiaan, mutta kun intohimo jakautuu useammalle kohteelle yhden sijaan, se poistaa turhia paineita yksittäisen asian päältä. Helpottavaa on etenkin haaveiden jakautuminen ja levittäytyminen sellaisille alueille, joihin voimme vaikuttaa.

Näin on käynyt itselleni: Tavoittelen ja puuhaan montaa asiaa, eikä onnellisuuteni riipu enää yhdestä tai kahdesta suuresta jutusta, joille olen mielessäni antanut valtavan arvon. Ennen kaikkea haluan keskittyä asioihin, joihin voin vaikuttaa. Kun saavutan jollain osa-alueella, käytännössä katsottuna olen entistä myötämielisempi sitä kohtaan, ettei jokin muu haaveeni kävisikään toteen.

 

Tämä saattaa kuulostaa helpolta, mutta todellisuudessa vaatii suurta irtipäästämistä, jotta sallimme toisenlaisten haaveiden saapua elämäämme ensisijaisten haaveidemme rinnalle. Itse hain toistuvasti taiteilija-apurahaa ja jos sitä odottaisin, odottaisin edelleen. Oli keksittävä jotain muuta. Tämä jokin muu vaatisi minulta paljon enemmän. Se olisi suorastaan vaikeaa, mutta kehittäisi minua monin eri tavoin. (Oma yritys ja verkkokauppa vuonna 2018!). Lopulta olen kiitollinen siitä, että päästin alkuperäisestä haaveestani irti. Sen aika ei ollut vielä. Tämä on kuitenkin vain yksi pieni esimerkki, pisara meressä.

Silti jatkuva asioiden haluaminen ja siitä kumpuava puute on hyvin usein onnellisuuden esteenä tässä maailmassa. Emme halua sitä, mikä on nyt, joten olemme tyytymättömiä. Vasta saatuani hyvän työpaikan olen arvokas. Vasta naimisissa ja kahden lapsen isänä minulla on merkitystä. Vasta juostuani maratonin voin puhua juoksemisesta… Katsotaanpa sitten, kun hankin uuden auton! Vasta kun äitini ymmärtää minua, saan rauhan… STOP! Todellakin vain stop.

Suorittamisen karuselli ajaa meidät loppuun. Huomaamattamme olemme itse taho, joka sitä pyörittää.

 

runo-riippusilta

 

“Huomaisikin pohjalle unohtuneen itsensä, jolla ei ollut mitään hätää. Selittäisi sille, miksi asiat ovat niin tärkeitä. Ja jäisi hölmistyneenä tuijottamaan kaukaisuuteen…”

Kun palavasti keskitymme siihen, minkä toivoisimme olevan toisin, tai johonkin, minkä haluaisimme saavuttaa, on oman olemassaolon muistaminen erittäin harvinainen ja arvokas asia. Kaiken puutteen keskellä meillä on vähemmän todellista hätää kuin arvaammekaan. Jokin syvin osa meissä ei kaipaa noita asioita, ei ainakaan niin palavasti. Tämä osa on rauhallisempi ja vapaampi. Se ei ajattele, että elämässä olisi jotakin vikana, mikäli tietyt ehdot eivät täyty. Se elää tästä hetkestä ja soljuu eteenpäin ilman ongelmaa. Tehden kaikesta mahdollisimman hyvää jo nyt.

Se ei kuitenkaan ole laiska, pelokas, saati yritä päästä helpolla. Se lähtee tavoittelemaan niitä asioita, jotka se tuntee sydämessään oikeaksi. Rohkeasti, tietäen olevansa oikealla polulla.

 

Kun se osa meistä, jolla on kovasti tarpeita (ja riittämättömyyttä), kertoo ne tälle rauhalliselle osalle, kyseessä on näkyväksi tuleminen omalle itselleen. Tietoisuus siitä, mitä on. Tarpeinen osa ei yksin kykene tiedostamaan itseään, sillä se elää voimakkaasti ehdollistuneesta todellisuudesta käsin. Totuus selviää rauhallista taustaa vasten.

Runossa on kyse laatikon ulkopuolelle astumisesta ja hölmistymisen tunteesta, mitä laatikossa näkeekään. Tämä tunne on elämässäni ajoittain läsnä. Tuntuu, että olen hukannut elämää ja kapasiteettiani valtavasti keskittymällä johonkin, mitä ei ole – tai vaihtoehtoisesti johonkin mikä on, mutta mitä ei voi muuttaa.

 

 

 

“Kahden minän välissä, aavan ulapan päällä. Rannat, mustat kuusikot, kaukana toisistaan.”

Toinen puoli kaipaa asioiden ja ihmisten muuttumista, kun toinen hyväksyy ja elää tilanteen mukaan. Eteenpäin meneminen vaatii rohkeutta, irtipäästämistä ja vanhojen rajojen ylittämistä. Toisinaan eteenpäin menevä puoli saattaa olla hukassa. Näemme vain saman vanhan, ja toivomme sen jotenkin toimivan ja onnistuvan. Tämä pätee myös ajat sitten kuolleisiin suhteisiin, silloin kun pelkäämme jäädä aivan yksin. Sillä emme näe, mitä nurkan takana on. Emmekä myöskään pääse näkemään, ellemme ensin ota niitä rohkeita askeleita; lähes tyhjän päälle astuvia, mutta silti niin oikeita.

 

Nämä kaksi puolta voivat todellakin sijaita hyvin kaukana toisistaan. Kun tulemme niistä tietoisiksi, voi ajoittain tuntua, kuin seilaisimme jossain siellä välissä. Ettemme olisi kumpaakaan ääripäätä. Vaikka todellisuudessa olemme molemmat. Tältä minusta on tuntunut, sillä olen ollut hyvin ehdollistunut ja kiinnittynyt maallisiin haaveisiini, ja ikäänkuin yllättäen tullut tietoiseksi toisesta puolestani, joka on vapaa! (Sen ei pitäisi olla yllätys, mutta se yllättää silti!)

Ehdollistuneessa ajatusmallissani ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että elin puutteesta käsin enkä ollut onnellinen. Ehtoja oli liikaa, ihan siitä lähtien, että kaikkien piti minusta muka pitää… Olin melko piittaamaton siitä, mitä minulla jo oli. Se tuntuu nyt uskomattomalta, onhan hallussani koko maailma ja kaikki sen ihmeet! Sanon tämän liioittelematta yhtään. ❤️

 

 

 

“Rakentaisi riippusillan. Ja aina silloin tällöin ottaisi pienen askeleen.”

Kun katselemme itseämme uudessa valossa, nämä ääripäät alkavat muuttua ja vetäytyä vähitellen lähemmäs toisiaan. Ristiriita vähenee, rauha ja ilo lisääntyy. Ainoa, mitä voimme tehdä tätä edistääksemme, on katsella yhä uudestaan ja uudestaan. Näkymä ei muutu kerrasta, vaikka isojakin ahaa-elämyksiä voi hetkittäin tulla.

Tätä voisi kuvailla riippusillan rakentamisena kahden kohteen välille. Emme voi juosta kerralla loppuun, koska sillan on oltava ensin jalkojemme alla. Mutta kun otamme silloin tällöin pienen askeleen, se on 100% enemmän kuin ei mitään. Riippusilta yhdistää ja integroi. Mistään ei luovuta, sillä se olisi itsensä huijaamista. Molemmat puolet pääsevät jatkoon. Askel kerrallaan ne voivat jalostua entistä parempaan harmoniaan.

 

runo-kaunis merenrantamaisema auringonlaskussa

 

Nämä pienet askeleet palkitsevat. Ne tuovat tiedon siitä, mikä edessä odottaa, mikäli jaksamme jatkaa. Jokainen askel on merkittävä, ja voimme kiittää niistä vain itseämme.

 

Joko olet miettinyt, millainen on sinun seuraava askeleesi?

 

Riikka

 

P.S. Runo on runokokoelmasta Raiteilllaan, 2017 Mediapinta Oy.

 

 

 

 

Tykkää tai jaa: