Tarinat joita kerromme itsellemme, Runon läpivalaisu osa 2

tarinat-runo: Delete. Minun on päästettävä irti kaikista niistä tarinoista, jotka eivät enää viihdy elämänkirjani sivuilla. Sanaletkat matelevat, karkaavat sitten reunalle. Vilkaisevat minuun ja heittäytyvät. Tuijotan kuinka ne katoavat pyörteeseen. Sinne ne jäävät, kiertämään avaruuteen. Kitkatta, painovoimatta värähtelevät kappaleet, ajatukset. Viehättyneinä itsestään, ymmärtämättä muutoksia. Siinä vallitsee tietty harmonia. Tilansa, aikansa kaikella. Vilkaisen alas mustiin koskettimiin. Delete on päivän sana.

Runon läpivalaisu-juttusarjassa valotan yksitellen julkaistuja runojani – ja ajatusta rivien takana. Tällä kertaa tapetilla ovat erilaiset tarinat, joita kannamme mukanamme.

Delete

“Minun on päästettävä irti kaikista niistä tarinoista jotka eivät enää viihdy elämänkirjani sivuilla.”

Tämä on itsestäänselvyys, mutta silti helpommin sanottu kuin tehty. Kuinka usein säilytämmekään asioita pahan päivän varalle, vaikkemme oikeasti niitä tarvitse. Sama pätee erilaisiin tarinoihin, joita kannamme mukanamme kuin uskollista ystävää. Välillä on tehtävä inventaario: Selvitettävä, mikä tänä päivänä on totta itsellemme. Katsottava uusin silmin, minkä haluamme säilyttää ja mikä puolestaan ei palvele enää, vaan roikkuu mukana turhakkeena.

Meistä kaikilla on pieniä ja suurempia tarinoita, joiden aika ajoin huomaamme vanhentuneen. Niiden ei tarvitse olla konkreettisia kertomuksia menneestä. Ne voivat olla mm. rajoittavaa suhtautumista omiin kykyihin tai tarinoita siitä, kuinka meidän tulisi olla joka tilanteessa tietynlaisia ihmisiä. Tarinat voivat kertoa, kuinka meillä on vaikkapa aina oltava hyvät välit naapureihin. Mutta entä jos niin ei olekaan?

Ristiriita särisee sisällämme, kunnes päästämme irti vanhasta tarinasta ja hyväksymme toisenlaisen tarinan, johon tämänhetkinen maailmantila mahtuu.

Omaa elämääni on värittäneet voimakkaat tarinat.

Millaista lapsuudessani oli, millainen oli nuoruuteni, millaisia ovat ihmissuhteeni olleet ja niin edelleen. Suurimpaan osaan noista tarinoista on liittynyt jonkinlaista tuskaa, eivätkä ne yksinkertaisesti palvele minua enää. Perspektiivini on laajentunut. Tarinoiden merkitys hälvenee, kunnes lopulta huomaan, etten halua niitä enää ollenkaan. Ei sillä, että kieltäisin tosiasioita, vaan ennemminkin niin päin, että näen nyt tulkintani, jolla on ollut hyvin suuri merkitys kokonaisuuteen.

Seuraa ilouutinen, josta moni meistä tuntee vielä tänä päivänä epävarmuutta: Kun vaikeita tarinoita työstää, ne todellakin muuntuvat. Pistettä, jolloin näin tapahtuu, emme kuitenkaan voi itse määritellä. Asioiden käsittely on parantumistyötä, ja kun teemme tätä työtä tarpeeksi pitkään, voimme jonain päivänä huomata parantumisen. Vähän samaan tapaan kuin koiranpennun sisäsiisteyden toteaminen: sen vain huomaa jossakin vaiheessa, jälkikäteen.

“Sanaletkat matelevat, karkaavat sitten reunalle. Vilkaisevat minuun ja heittäytyvät.”

Kun olemme valmiita päästämään irti jostakin, vilkaisemme sitä viimeisen kerran ennen roskakoriin siirtämistä. Tuo hetki sisältää tietyn varmuuden. Emme toki voi olla varmoja, ettemmekö kaipaisi asiaa enää koskaan takaisin. Emme myöskään voi tietää, miten elämämme muuttuu ilman kyseistä tarinaa. Mutta siitä huolimatta voimme tuntea varmuutta, että tässä hetkessä ja tällä tietoisuudella valitsemme luopumisen.

tarinat-valot ja pisarat ikkunassa

“Tuijotan kuinka ne katoavat pyörteeseen. Sinne ne jäävät, kiertämään avaruuteen.”

Jokainen tarina, josta luovumme, vapauttaa uutta puhdasta tilaa. Se on aivan yhtä konkreettista kuin kaappien siivous. Tyhjyys voi ensialkuun tuntua omituiselta, mutta kun siihen tottuu, se alkaa houkuttaa. Tyhjyys antaa uuden pohjan mille tahansa. Kun vanha karma poistuu, on helpompi luoda uudenlaisia tarinoita. Kirjoitan henkisen ja fyysisen tilan luomisesta laajemmin blogitekstissäni Tila on kaiken avain.

“Kitkatta, painovoimatta värähtelevät kappaleet, ajatukset. Viehättyneinä itsestään, ymmärtämättä muutoksia.”

Vanhat tarinat ovat kuin vappupalloja: Kun päästämme narusta irti, ne lähtevät nousuun ja lopulta katoavat avaruuteen. Jäävät orvoiksi, ilman omistajaa. Mielenkiintoista ajatuksissa ja niiden luomissa tarinoissa on se, että ne voivat olla kuin itsenäinen olento, joka elää omaa elämäänsä ollen varma näkemyksistään. Tarinat voivat muuntua hyvin konkreettisiksi kytkien itseensä automaattisia reaktioita ja maneereja. Mieleemme rakentuu lukuisten itsestäänselvyyksien ketjuja, jotka tiedämme ajattelemattakin. Tästä kaikesta muodostuu suuri kuva, oma totuutemme.

Mutta me emme ole pelkkä ajatus! Olemme tietoisuus, joka pystyy näkemään ajatuksemme ja tarvittaessa myös kyseenalaistamaan ne.

Esimerkiksi uhrautumiseen taipuvaiset ihmiset tuppaavat ajattelemaan muista ihmisistä rasittuneita ajatuksia ja pitämään heitä liian vaativina. Mutta sen sijaan, että tämä tarina jatkuisi aina vain, voi rinnalle syntyä uusi tarina, jossa ihminen tiedostaakin omien rajojen puuttumisen ja että vika löytyy sittenkin omasta päästä. Kun tähän sitten liittyy usein vielä se, ettei uhrautuva ihminen ole sallinut vaativuutta lainkaan omaksi ominaisuudekseen, hän jää lopulta vanhoine tarinoineen melko tyhjän päälle.

Muutos tapahtuu asteittain, mutta jonain päivänä vanhoista tarinoista ei välttämättä ole enää mihinkään. Ne eivät auta, päin vastoin. Ne eivät rakenna uutta saati lisää onnea.

“Siinä vallitsee tietty harmonia. Tilansa, aikansa kaikella.”

Uskon, että elämme aina jokseenkin oman totuutemme mukaisesti. Sisäinen ja ulkoinen ovat yleensä melkolailla linjassa, sillä sisäinen luo ulkoisen. Joskus voimme havaita elämässämme ristiriitaa, mutta silloin ristiriita on hyvin todennäköisesti myös sisäistä. Itsessäni olen huomannut mm. alitajuista vastustusta menestystä kohtaan, ja tämän vuoksi menestys on saattanut myös viipyä. Jos näkisimme, miten monia elämän naruja pidämme käsissämme, uskon että pelästyisimme!

Kaikille vaiheille on kuitenkin aikansa ja paikkansa. Joskus harmittelin aikaisempia vaiheitani, mutta mitäpä turhia! Tärkeintä on tämä hetki ja mitä siitä luomme. Miksi surisin sitä, etten kolmivuotiaana osannut ajaa polkupyörällä, jos nyt kerran osaan.

Tarinat muuttavat muotoaan

Ajatellaan haaksirikkoutunutta ihmistä, joka on ajautunut lopulta turvaan rantaan. Hänenkin on elettävä vaihe kerrallaan. Yksi vaiheista on käydä läpi tapahtuneet, mutta tämäkään vaihe ei välttämättä tule heti. Hän siirtyy siihen vasta, kun kokee olevansa valmis. Kuukauden, vuoden tai vuosien päästä. Siihen asti häntä saattaa vaivata esim. sairaalloisen pelokas suhtautuminen veteen, eikä hän voi asialle yhtään mitään. Tarina, eli kokemus, on hänelle totuus.

Myöhemmin, kohtaamalla kokemuksensa (terapeutin kanssa tai opiskellen omaksi terapeutikseen) hän saattaakin lopulta nähdä, ettei vesi varsinaisesti ollut paha. Itse asiassa vesi johdatti häntä koko ajan eteenpäin, kohti määränpäätä ja pelastusta. Pahin sittenkin oli pelko ja epätietoisuus selviämisestä. Pahin oli omat tunteet; ne olivat niin suuria; liikaa kerralla.

Kokemus opettaa, ja siten on ymmärrettävää, että kyseinen henkilö suhtautuu vesillä oloon jatkossa varovaisemmin eikä luota enää liikaa. Käsittelyn myötä asiat tuppaavat kuitenkin saamaan realistisemmat mittakaavat. Tarinat muuttuvat:

-Pelko liittyi tilanteeseen, joka ei toistu enää.

-Kontrolloituna vesi on vaaraton elementti – aivan kuten ihmiset, jotka pyytävät meiltä liikaa.

tarinat-kuvassa vesi valtoimenaan

(Itse olen saanut käydä läpi tietynlaisen fobian, joka liittyi ihmisten vihaisuuteen. Aikoinaan olisin voinut tehdä mitä vaan, ettei minuun petyttäisi. Se kulutti valtavasti elämänenergiaani! Onneksi alan olla aika selvillä vesillä. 😉 )

“Vilkaisen alas mustiin koskettimiin. Delete on päivän sana.”

Kyllä vain! Ja tämän innoittamana tekisi mieli mennä heti katselemaan kaappejani sillä silmällä, että mikä voisi lähteä kirppikselle. Jokaisella tavaralla kun on myös oma tarinansa. Olen joskus yrittänyt neutraloida erään korun ohjeiden mukaan suolalla ja millä lie, mutta se ei toiminut: koru muistutti liikaa tarinasta sen taustalla. Niinpä annoin sen eteenpäin – enkä ole kertaakaan katunut!

En ole lukenut Marie Kondon Kon Mari-kirjaa, mutta ajatus on tuttu ja lähellä sydäntäni: Säästä vain se, joka sinua ilahduttaa. Ja lisäisin vielä, että niin tavaroissa, pinttyneissä tavoissa kuin ihmissuhteissakin.

Minkälaisista tarinoista Sinä olet valmis luopumaan?

.

tarinat-riikka

Runo on viimeisimmästä kokoelmastani, Raiteillaan (2017 Mediapinta Oy)

Lue myös: Vauvaa on helppo rakastaa, aikuista ei

Kommentoi aihetta Atlantinlootus-FB-sivulla! 

Tykkää tai jaa:
error

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *