Kun ihminen on läsnä epävarmuuksilleen, kaikki muuttuu

ihminen

Kaikki on muuttunut elämässäni sen jälkeen, kun olen alkanut kuunnella itseäni, jutella itselleni ja tiedostaa niitä ajatuksiani ja tunteitani, joita ennen sivuutin. (Nyt se tuntuu omituiselta, mutta ihminen on sangen ovela välttelemään kaikkia asioita, jotka eivät anna välittömästi positiivista vastinetta.)

Jos minulla on henkisesti huono olo, otan sen entistä nopeammin vastaan. Kohtaan tuon tuntemuksen, annan surun tai pettymyksen nousta pintaan. Ja kohta se on merkittävästi helpottunut.

Joskus tuntuu, että voi kun olisi joku toinen ihminen, joka voi auttaa ja vetää minut ylös suosta. Paradoksaalisesti elämässäni on ainakin yksi ihminen, joka on saatavilla lähes aina, ja joka voi tehdä lähes mitä vain, eikä hänkään voi minua auttaa. Ei kukaan voi. Tai paremminkin, vain minä voin.

Kun makaan toistuvasti liian matalassa verensokerissa ja koen tippuvani kuilun pohjalle, kun kärsin migreeneistä useammin kuin yleensä. Kaikki tämä on erittäin ohimenevää, mutta nostattaa hetkellisesti suuren epätoivon. Maailma kiitää ohitseni ja minä vain makaan voimattomana. Tietämättä tulevaisuudesta. Loppuuko tämä koskaan?

ihminen,mies rannalla

Epätietoinen ihminen = onneton ihminen?

Epätietoisuus ja epätoivo ovat niitä tunteita, joita usein haluamme paeta, vaikka juuri niiden hyväksyminen voisi avata uuden onnellisuuden tason, jota emme vielä tunne. Sellaisen, jossa hyvää hetkeä arvostaa vaatimatta aina jotain enemmän. Sellaisen, jossa elämä on elettäväksi, ei pikakelattavaksi jonnekin, jossa tapahtuu jotain.

Kun vihdoin kohtaamme epävarmuuden ja itkemme sen vuoksi, tuo kohtaaminen muuttaa maailmaamme pysyvästi. Parempaan suuntaan, ei suinkaan huonompaan.

.

Minkä tahansa asian hyväksyminen auttaa myös rakentamaan suunnitelmaa siitä ulos.

Ihminen ei ole kontrollisssa kaikesta ja silti meillä on valtava kontrollin tarve. Olemme onnettomia, kun emme tiedä, vaikka totuus on, ettei kukaan tiedä huomisesta. Se on elettävä ja nähtävä.

Jumala vai ei?

En usko sellaiseen jumalaan, joka antaa toisille ja toisille ei. Uskon, että kaikki koettelemukset on jostain hyvästä syystä, yleensä kasvattamassa meitä henkisesti ja auttamassa irtautumaan pikkusieluisesta maailmankuvasta, joka väistämättä ja luontaisesti syntyy yhä kiivaasti kehittyvässä maailmassamme. “Epäonni” voi siis olla hyvä asia, suoranainen siunaus, jonka huomaa sellaiseksi vasta paljon myöhemmin. Näin on käynyt minulle.

Uskon myös, että luomme itse oman maailmamme – ja luomme sitä jatkuvasti ajatuksillamme, sanoillamme ja teoillamme, emme vain kerran. Siitä huolimatta joskus voi tuntua, ettei mihinkään voi vaikuttaa, ja on vain kuljettava valmiiksi annettua tietä pitkin. Uskon, että molemmat ovat tavallaan totta. Mutta tärkeimpänä kaikesta: mikään siitä ei ole turhaa!

ihminen, valkoinen kyyhkynen

Uskon, ettei Jumala (kirkas valo / kaiken alkulähde) haluaisi kenenkään kärsivän, koskaan. Hän/Se on päästänyt meidät vapaaseen maailmaan toikkaroimaan ihan vapaasti. Kaiken kärsimyksen takana on jotain, mitä meidän tulee oppia omaksi parhaaksemme, avautuaksemme entistä enemmän valon kokemiselle. Ollaksemme onnellisia oikeasti, eikä vain pinnallisesti. Löytääksemme rauhan, turvan ja ilon sisältämme, ei vain ohikiitävistä asioista.

Meissä kaikissa on kipinä tuosta alkulähteestä, joten lähin tie taivaaseen on kääntyä sisäänpäin ja olla ilman filttereitä se, mikä on. Löytää kaikki sekin, mitä ei ehkä haluaisi löytää, mutta mikä on totta.

Mikään ei korvaa sitä, ja kaikki terapia tähtää siihen.

Kysymys kuuluukin uskallammeko – vai haluammeko säilyttää maailmankuvamme sellaisena kuin sen tunnemme?

riikka

Tykkää Atlantinlootuksesta Facebookissa, ja näet uudet postaukset ja kuulumiset reaaliajassa.

Sinua saattaa myös kiinnostaa:

I Surrender – kaiken hyväksyminen on edessä ennemmin tai myöhemmin

Oletko jo nostanut itsellesi Luonnon Viestin? Se valikoituu juuri sinulle juuri tähän hetkeen.

Atlantinlootus Puoti tarjoaa taidepainatukset maalauksistani.

Tykkää tai jaa: