Raskaus täynnä kipua ja tuskaa – mitä opin?

raskaus haikara

Tälläkin kirjoituksella on pointtinsa, joka selviää lopussa. Sitä ennen saan kerrankin valittaa! Raskaus voi olla ihanaa tai kauheaa aikaa, ja jää tuskin epäselväksi, kumpaa se on minulle tähän asti ollut...

Kun sain tietää olevani raskaana, ihan muutama ensimmäinen viikko meni hyvin. Sitten alkoi pahoinvointi. En oksentanut, mutta huono olo oli jatkuva. Ihan normi setti, joka jatkui hetken aikaa iltaisin vielä ensimmäisen kolmanneksen jälkeenkin.

Kun olimme matkalla varhaisultraan, alkoi niin kova verenvuoto, etten ole ennen nähnyt. Kaatamalla. Alkio oli myös kaksi viikkoa liian pieni, ja tiesin, ettei se olisi “mahdollista”. Joko kyseessä oli keskenmeno, tai sitten alkio oli seilannut kaksi viikkoa jossain ennen kiinnittymistään, mutta todellakin olisi iältään kaksi viikkoa kokoaan vanhempi. Olin ihan varma ensimmäisestä vaihtoehdosta, mutta jälkimmäinen olikin totta.

Kahden viikon puuttuminen ei ollut hetkellinen mittausvirhe. Ultria tuli lisää. Myöhemmin, uskomattomalla tavalla, alkio otti puuttuvat viikot kiinni kasvussaan, ja vastasi vihdoin todellista ikäänsä. Raskaus oli kuitenkin vielä alkuvaiheessa, jolloin kasvu on standardi eikä persoonalliset ominaisuudet vielä vaikuta alkion kokoon. Sen sijaan koko indikoi alkion ikää päivien tarkkuudella. Tapaukseni oli kuin harvinainen ihme (tosin nyt tiedän, ettei ainut laatuaan)!

Raskauden raskaus: toinen alkio

Verenvuoto selittyi mitä ilmeisimmin toisella alkiolla, joka oli tippunut pois. Se uusiutui monta kertaa, kivuttomana, mutta huolestuttavana. Olimme jatkuvasti ajamassa lääkäriin, ja normaali elämä oli historiaa. Lopulta ultrassa todettiin kohdun seinämässä kohta, josta vuoto oli peräisin, eikä se liittynyt jäljellä olevaan vauvaan mitenkään.

Tässä vaiheessa pahoinvointi oli jo hyvin häiritsevää, ja sen lisäksi verensokerini oli jatkuvasti todella matala ja minulla oli vahvat kilpirauhasen liikatoiminnan oireet (paranemisilmiö). Sydän hakkasi kovempaa kuin koskaan, hiuksia lähti enemmän kuin koskaan. Jos tähän lisätään vielä verenvuoto, joka oli suurempaa kuin koskaan, kuului raskauden ensimmäiselle kolmannekselle monia ennätyksiä, joista mielellään olisin luopunut.

raskaus -vatsa
Kuvassa en ole minä

Ja oli migreeniäkin enemmän kuin koskaan.

Se alkoi viikolla 7 ja muuttui nopeasti päivittäiseksi. Kun tilannetta oli kestänyt muutaman kuukauden, mietin vain poispääsyä. Kuolema tuntui helpottavalta ajatukselta, vaikken koskaan tekisi mitään sellaista. Tahdoin vain pois, ja minulla oli oikeus tuohonkin tunteeseen. Raskauden keskeytystä mietin, totta kai, mutta samalla se olisi tarkoittanut sitä, ettei meille koskaan tulisi biologisia lapsia, ja päätöksenä se olisi ollut liian suuri. Pahimmalla hetkellä soitin jonnekin kriisipuhelimeen enkä pystynytkään puhumaan. Vain itkin.

Totta kai olin masentunut, ja syy oli käsinkosketeltava. En voinut elää elämääni. Koin jatkuvaa voimakasta kipua. Nousin kotona portaat, ja taas migreeni alkoi. Opiskelun lopputyön tein makuultaan migreenissä, tuskallisissa tunnin pätkissä, joihin yksinkertaisesti vain pakottauduin.

Raskaus eteni

Aikaisemmasta myooma- ja endometrioosileikkauksesta huolimatta minulla on jälleen useita myoomia (mitäs välissä meni 6 vuotta). Raskaus aikaansai sen, että ne alkoivat kasvaa nopeasti. Kun muilla odottajilla ei vielä ollut näkyvää mahaa, oli minulla jo myoomien vuoksi havaittava kumpu. Lisäksi edellämainitusta leikkauksesta oli tullut kiinnikkeitä, joiden venyminen sattui, mutta josta ajan myötä pääsin venyttelemällä. Vatsani oli siis vaikea jo vaiheessa, kun mitään vatsaa ei olisi pitänyt aistiakaan.

Myöhemmin myoomat kasvoivat, mikä aikaansai valtavasti kipua. Etenkin, kun yksi myooma painoi munuaista ja aiheutti munuaisaltaan laajenemisen. Sitten kohtu kasvoi ja myooma siirtyi ylemmäs, mutta jatkotutkimuksia edelleen odotellaan.

“Hyvää” tässä oli se, että kun uudet kivut alkoivat, jättäytyi migreeni hiljalleen pois. Kertaakaan ei kaikki kivut ole olleet päällekäin, ja eihän sellaista kukaan kestäisikään. Muutaman kerran migreeni on palannut vuorottelemaan muiden kipujen kanssa, mutta selvästi väistyy.

Vatsaongelmat

Sittemmin toistuvat vatsaongelmat ovat olleet riesanani, mikä ei normaalisti ole minulle tyypillistä. Kohdun ja myoomien vuoksi suolistolla on niin vähän tilaa jo tässä vaiheessa, että pienikin epänormaali ilman kertyminen tuntuu kuin olisi jäytävä puukko mahassa. Tätä on esiintynyt jo kolme kertaa, kullakin kerralla useita päiviä. Kaipa matkassa on myös huonoa tuuria, sillä jonkinnäköinen vatsatauti liittyy tähän. Silloin öisin en pysty nukkumaan, vaan joudun nousemaan vähän väliä ja kävelemään ympäri taloa. Kahdella aikaisemmalla kerralla hakeuduin päivystykseen, mikä kuvaa tunteen kestämättömyyttä. Viimeisin kerta on päällä juuri nyt, kun tätä kirjoitan, ja siksi teksti on syntynyt pienissä pätkissä…

Kipu vaihtelee, mutta ei hellitä hetkeksikään. Se on päällä viidettä vuorokautta. Vauva melskaa, mutta en jaksa kiinnittää häneen huomiota. Kivut eivät liity häneen, mutta tiedän, että hänkin niistä osuutensa kärsii. Olen hyvin sisäänpäinkääntynyt, etsin sopivaa asentoa olla, sitten jumppaan ja kävelen hengästyneenä ja kipuisena, jos se auttaisi, sitten taas makaan… En syytä vauvaa mistään, en ketään muutakaan. Tiedän vain, että onneksi en tiennyt tästä mitään etukäteen.

Ennen viimeisintä vatsatautia sain välissä nauttia useamman päivän normaalista raskaanaolevan elämästä. Ehkä jopa noin viikon. Ilman tuskia. Ensimmäistä kertaa kuukausiin. Silloinkin tosin minulla alkoi ensimmäistä kertaa harjoitussupistukset, jotka tuntui huolestuttavilta ja laittoivat ajoittain makaamaan. Mutta se oli sentään jokseenkin “normaalia”.

raskaus - auringonnousu

Loppu häämöttää…

Nyt raskausviikkoja on kasassa 25, ja vielä ehtii parempiakin aikoja tulla. Jos on tullakseen. Synnytykseen on vielä 13 viikkoa (diabeteksen vuoksi ei paljon pidempään). Kilpirauhaseni parantumisilmiö meni kaikesta voimakkuudestaan huolimatta ohi, mikä harmittaa kovasti. Toisaalta lapsi on iso lahja, joten tarvitseeko muuta pyytääkään?

Rehellisyyden nimissä pyydän, haluan ja vaadin kaiken, mitä voin saada. Kaiken terveyden, hyvinvoinnin ja onnen. Se on ihmisen luontainen halu ja tarve. Ja koska tiedän kaiken olevan mahdollista, on joskus vaikea vain tyytyä kohtaloonsa eikä edes toivoa parempaa.

Voitot

  • Liekö sattumaa, että tämä raskaus kokemuksineen on kasvattanut jälleen huomattavasti tietoisuuttani elämästä, ihmisyydestä ja siitä, että kaikki vain on mitä on? En ole kehoani ja mieltäni ylempänä, vaikka tiedostan, mitä niissä tapahtuu. Voin vain havainnoida, en vaikuttaa. Jos jokin tuntuu pahalta, se tuntuu. Se ei kuitenkaan tee minusta yhtään mitään. Se on vain yksi kokemus elämän matkalla.
  • Kipeyteni vuoksi olen oppinut pyytämään mieheltäni enemmän apua, ja vasta silloin huomasin, että tässä normaalissa taidossa oli kohdallani puutteita. Olen tottunut olemaan auttaja, en autettava.
  • Kipeyteni sai minut ymmärtämään lapsuuttani. Oivalsin, että lapsuudessa valitsee tietty avuttomuus, joka on jollain tasolla verrattavissa kipuun ja sairauteen. Tuo avuttomuus tekee sen, ettet hylkää edes huonoa elämää, vaan pysyttelet siinä, kun et muuhunkaan juuri nyt pysty. Avuttomuus vie itsenäisyyden ja oman voiman. Ne eivät tosin ilmaannu automaattisesti lapsuuden päättyessä, vaan ihmisen on ensin huomattava vapautensa (ja vankilansa).
  • Ilman viimeisintä kipujaksoani, joka on päällä nyt, olisin tuskin koskaan kirjoittanut tätä postausta. Olen sijainnut kirjoittajana vahvasti rajatulla alueella, eikä oman elämän jakaminen ole kuulunut siihen pintaraapauksia lukuunottamatta. Se on hassua, kun ajattelee, että olen kuitenkin kertonut kokemastani rakkaudettomuudesta, arvottomuudesta, muiden miellyttämisestä jne. Ehkä se onkin ollut helppoa, koska olen jo selättänyt nämä asiat? Tästä en ole vielä selvinnyt. Ja silti kirjoitan, koska tämä on todellisuuteni (käytännön tasolla) juuri nyt. Joko kirjoitan tämän tai sitten en mitään. Uskon, että siinä voi olla jotain hyvääkin.
  • Isoin myoomani on noin greipin kokoinen, eikä se selällään maaten uppoa enää vatsaan, vaan nousee huomiota herättävänä ylös. Eivätkä muutkaan ole ihan pieniä. Ymmärrän, ettei menetetyn kaksosen perään kannata haikailla. Kun vauvoja on yksi, kaikki vielä joten kuten mahtuu. (Sormet ristissä!) Toisaalta suren sitä, etten ehkä koskaan uskalla ryhtyä tähän uudelleen, vaikka haluaisin. Realiteetit on kohdattava. Tulevaisuudessa oma hyvinvointini ei ole prioriteetti ainoastaan minulle, vaan tälle lapselle, joka syntyy järjestyksessä ensimmäisenä. Toki moni asia voi vielä muuttua, mutta koen, että asioiden edes osittainen hyväksyminen vapauttaa aina joltain.
  • Kuolemanpelko on vähentynyt, mutta samalla normaalin elämän arvostus kasvanut huomattavasti.

Koska maailma ei ole joko- tai, vaan enemmänkin kaikki yhtä aikaa.

riikka

Uusimmat kuulumiset näet tykkäämällä Atlantinlootuksen FB-sivusta.

Sinua saattaa kiinnostaa myös kirjoitukseni:

Pikkulootus saapuu (rumpujen pärinää…!)

Unelmaelämä ei odota – nyt tai ei milloinkaan

Kissa on opettanut minulle irtipäästämistä – tässä on Mimosa

Tykkää tai jaa: