Ihminen, jota vihaan kaikkein eniten

viha-enkeli

Koen vihan olevan sitä, ettemme hyväksy jotakin tosiasiaa. Viha on vastustusta. Vihalle on oma tärkeä paikkansa elämässä, mutta pitkittyessään se voi olla myrkyllistä. Kenties emme osaa päästää irti, vaan toivomme jonkin muuttuvan, jolloin viha pitkittyy. Tai sitten emme vain yksinkertaisesti voi hyväksyä jotakin. Viha on limbo, joka vetää meidät synkkyytensä urille pyörimään, emmekä näe tietä ulos.

 

Olen lukenut haltioituneena juttuja ihmisistä, jotka ovat kokeneet voimakkaan vihan ja siitä irtautumisen. Tällaiset ihmiset ovat harvassa. He ovat pystyneet anteeksiantamaan hyvin raskaita asioita, kuten oman lapsen kuolemantuottamuksen tai omaan itseen kohdistuneen fyysisen tai henkisen väkivallan, joka on jättänyt pitkäkestoisia psyykkisiä jälkiä. Ensin he ovat vihanneet ja surreet vuosia, totta kai. Sitten jotain on kuitenkin tapahtunut.

Nämä ihmiset kertovat elämän olevan liian lyhyt ikuiseen katkeruuteen. Katkeruudella on ollut paikkansa, mutta he ovat saapuneet pisteeseen, jossa uusi hyvinvoinnin aalto on ylettänyt otteensa heihin. Lopulta nämä ihmiset ovat onnistuneet löytämään jälleen ilon ja kiitollisuuden, jonka viha ja katkeruus ovat vieneet heiltä vuosikausiksi. Ja se hehkuu heistä…

Tietenkään he eivät hyväksy vääriä tekoja, mutta he hyväksyvät menneisyyden sellaisenaan, siihen kun ei yksinkertaisesti voi vaikuttaa. Useat heistä kertovat saaneensa laajempaa perspektiiviä ja alkaneensa tuntea sääliä tai myötätuntoa vihansa kohdetta kohtaan, joka on ollut uhri itsekin. He kertovat ikäänkuin nousseensa tilanteen yläpuolelle ja näkevänsä nyt laajemmin. Jos joku tai jokin on estänyt heidän itsearvostustaan aiemmin, vähitellen nuo esteet poistuvat. He oppivat uutta joka ikinen päivä, kiitollisina saamastaan mahdollisuudesta.

 

 

 

Minun vihani

 

Lukiessani tällaisista ihmisistä tunnistan heidän tarinoissaan itseni. Ihailen heitä ja haluan olla kuin he. Ja tunnen, että hyvin pitkälti olenkin:

Vuosien varrella olen päässyt irti suuresta osasta sitä vihaa, joka on vaikuttanut minuun alitajuisesti. Puhun aiheesta lisää mm. artikkeleissa Irti uhriudesta! ja Omista tunteesi tai ne omistavat sinut. Muutos on tapahtunut kohtaamalla vihani; ymmärtämällä, että sekin on olemassa. En ollutkaan niin hyvä ja “pyhä” ihminen, etten tuntisi mitään, silloin kun minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti – tai silloin kun olen kokenut niin tapahtuneen vaikkapa virheellisen tulkinnan vuoksi (joita tapahtuu muuten yhtenään!). Päin vastoin: olen tuntenut, tulkinnut ja kokenut kaiken, usein raskaimman kautta. Mutta tällaisille tunteille ei elämässäni ollut aikoinaan tilaa. Onneksi sittemmin olen kohdannut sen tosiasian, että vihan tunteminen on luonnollinen, tarpeellinen reaktio, eikä se kerro ihmisen “hyvyydestä” yhtään mitään.

 

Vapautuakseni vihasta minun on täytynyt kohdata sisääni lukitut tunteet. Haastavinta on ollut löytää alas painettu viha ja syytökset, joista en alun perin ollut tietoinen. Se on vaatinut nöyrtymistä; vihan vastaparina kun kulkee usein sellaisia tarpeita, joiden olemassaolosta emme suoranaisesti iloitse, kuten riippuvaisuus, uhrautuvuus tai itsekritiikki.

Prosessi on vienyt aikaa, mutten kadu hetkeäkään. Sanotaan, että nälkä kasvaa syödessä, ja se on totta ainakin minun kohdallani. Mitä enemmän olen puhdistanut sisimpääni, sitä puhtaampaa ilmapiiriä kaipaan. Jopa aivan kristallisen kirkasta vuoristoilmaa! Sellaiseen ilmaan ei mahdu mitään kytevää, salattua, katkeraa saati häpeällistä. Tunteita voi nousta, mutta tietoisuuden tuli polttaa ne, ja tuuli kuljettaa tuhkan pois. Ne eivät jää.

Tämä kaipuuni ei anna minun asettua aloilleni, sillä viime aikoina olen tullut tietoiseksi jonkinlaisista vihan rippeistä. Sellaisesta näkymättömästä leijailevasta massasta, josta en saa kunnolla otetta. Sitä on vieläkin, ajattelen, eikö vain?

Niinpä päätin ottaa taideterapiastakin tutut metodit käyttööni ja kysyin asiaa suoraan vihalta itseltään…

 

 

viha-tyttö väkijoukon keskellä

 

 

Ihminen, jota vihaan eniten

 

Sisäänpäin kääntyminen on minulle nykyisin suhteellisen helppoa, sillä olen harjaantunut kuuntelemaan itseäni ja sisältäni nousevia viestejä. Tällaisissa sessioissa saan itseltäni uutta tietoa, joka pitää paikkansa, ja jota en ole aiemmin tiennyt. Se on ihmeellinen lahja, ja tämä lahja on itse asiassa meistä jokaisella!

Hieman voimattomana ja turhatuneena kissa ja hiiri- leikkiin vihani näkymättömien rippeiden edessä kohtasin sen vihdoin suoraan ilman ennakkoajatuksia. (Tietynlainen avuttomuus on hyvä, sillä silloin olemme avoimillamme.) Kysyin itseltäni, ketä minä vielä vihaan. Näytä minulle ihminen, jota vihaan eniten! Ja syy siihen.

Mieleeni nousi heti muutama ihminen, mutta tunne oli hailakka, sillä hyväksyntä on jo laskeutunut heidän päälleen pitkälti omalta suunnaltani. Riittävästi. En saanut mistään kiinni, ja fokukseni ajelehti heistä poispäin, minun ja heidän väliin. Sitten tunsin sen… Fokukseni alkoi vetää minua kohti kuin magneetti! Se ajautui ja kiinnittyi minuun! Ja siihen se jäi. Oli kuin olisin kuullut valmiita lauseita. Kaikki tuli päähäni ajatuksina, jotakuinkin näin:

 

 

Rakas Riikka. Ihminen, jota vihaat eniten, olet sinä itse. Ketään muuta ihmistä kohtaan et ole yhtä kriittinen. Kenenkään muun kohdalla et ole yhtä määrittelevä, millaisia heidän tulisi olla tai miten heidän tulisi käyttäytyä, kuin sinun itsesi suhteen. Kaikki muut ihmiset sijaitsevat hyvin kaukana tämän kaikenkattavan kriittisyytesi sihdistä. Sallit muille enemmän virheitä kuin itsellesi, ja tiesithän, että jokainen sallimattomuus, jokainen määrittely ja jokainen hyväksymättömyys luo vihaa. Kun rajoitat ilmaisuasi ja käytöstäsi, kun tarvitset kuumeisesti olla “hyvä ihminen” ja haluat olla tuottamatta muille pettymystä esim. rajoittamalla omaa totuuttasi, se aikaansaa itsesi arvostamattomuutta eli vihaa. Kun et hyväksy itseäsi 100%sesti, se aiheuttaa jatkuvaa vihaa. Olet edistynyt tässä huomattavasti, mutta kerron nyt, kun niin kovasti haluat tietää, että kyse on tästä ja vain tästä.

Sinun ei tarvitse muuttua tai muuttaa itseäsi missään tilanteessa, millään tavalla tai tasolla. Hyväksy se, mikä olet. Päästä irti muusta. Valitse taistelusi ja jättäytydy niistä, jotka eivät tunnu sydämen tasolla puoleensavetäviltä. Sillä tiedäthän, mitä niissä roikkuminen tuottaa? Kyllä vain: vihaa. Kun arvostat itseäsi, on selvää, ettet tule vihaamaan ketään muutakaan ihmistä. Siihen ei ole enää syytä. Uskalla olla se, mikä olet. Äläkä anna itsellesi enää vaihtoehtoja. 

 

Ja näin minä todella aion tehdä… On mielenkiintoista, kuinka usein etsimme vastausta toisista ihmisistä, kun se todellisuudessa piileekin itsessä. En voisi olla enempää samaa mieltä “sisäisten ohjeideni” kanssa.

 

 

 

Onnellisuus vaatii tekoja

 

Tukahdutetun vihan ja siitä vapautumisen läpikäyneenä tunnen olevani etuoikeutettu. Tämä kokemus on rikastuttanut elämääni valtavasti ja tulee auttamaan tulevaisuuttani monin tavoin. Kun kerran jotain oppii, siihen harvemmin lipuu uudestaan.

Pyrin toimimaan sisäisten ohjeideni mukaan ja opettelemaan rohkeutta entistä enemmän. Rohkeus itselleni ei ole benji-hyppäämistä (luojan kiitos, tämän puolen saavat hoitaa muut 😉 ). Minulle rohkeus on sitä, että uskallan olla todellinen. Ja että uskallan yksitellen ylittää niitä rajoja, jotka eivät enää palvele vapauttani.

Jollekin tämäntyyppinen rohkeus voi olla paljon pelottavampaa kuin vapaapudotus. Onneksi siihenkin vähitellen siedättyy, ja se helpottaa. Sehän tässä uskomatonta onkin, että asiat, joita olemme karttaneet koko elämämme, saattavat pienellä harjoituksella muuttua aivan toteutettaviksi ja lopulta uudeksi perusasiaksi!

 

Pyrin myös tekemään sellaisia valintoja, ettei uutta vihaa kertyisi. Tämä on meidän ainutlaatuinen elämämme, joten turhaan elämme pelon kautta miettien jatkuvasti, mitä muut meiltä odottavat. On aika kääntää fokus itseemme, miettiä, keitä me todellisuudessa olemme ja mitä haluamme elämällämme tehdä. Hyvä itsekkyys on rakkaudellisin teko maan päällä. Se poistaa vihan, jonka uhrautuminen ja itsensä unohtaminen maksaa. Kärsimys on yleensä ajautumisen tulos, kun taas onnellisuus on pitkälti valinta, joka vaatii tekoja. Erillisinä olentoina emme voi olla onnellisia, mikäli emme huolehdi itsestämme ja vaali ja kuuntele sisäistä maailmaamme.

 

viha-tuikuista muodostuva sydän

 

 

Hyvästit vihalle

 

Kun mietin niitä ihmisiä, jotka ovat kokeneet suuresta vihasta irtipäästämisen, tiedän heidän kohdanneen monia hetkiä, joissa viha palaa ja yrittää vielä. Sinä olet kokenut kauheita, sinun kuuluu olla onneton! Et koskaan voisi hyväksyä sitä, ethän.

Viha yrittää vielä pitkään. Niin pitkään, kuin sillä on jalansijaa mielessä tai kehossa, se kampeaa tietään takaisin. Mutta mitä enemmän valo on jo läsnä, sitä vähemmän pimeys mahtuu enää huoneeseen. Jossain kohtaa valokin saa puheenvuoron. Haluan voida hyvin ja jatkaa eteenpäin. Haluan olla taas onnellinen. Silläkin ehdolla, että joudun hyväksymään sen, mitä en koskaan uskonut voivani. Tahdon jo elää eteenpäin ilman kaunaa, puhtaalta pöydältä. Ymmärtäen oman arvoni.

 

Mitä enemmän puollamme valon sanoja, sitä enemmän se voimistuu. Pimeydellä on toki keinonsa, ja se löytää aina jotain, mihin vedota. Mutta lopulta se ei mahda mitään. Aivan kuten kivi voittaa sakset, paperi kiven ja sakset paperin. Valo voittaa aina.

 

Se on vain ajan kysymys.

 

Ihanaa Joulukuuta isolla alkukirjaimella! ❤️ Joulu on nimen omaan “valo pimeydessä” -aikaa; otollista aikaa löytää oma sisäinen liekkimme. Joulu on myös ihanan syvää ja mausteista sydämen aikaa. Jostain syystä pukeutumiseeni on lipuneet nyt glögin värit, eikä niitä voi olla liikaa!

 

Riikka

 

P.S. Mikäli aihe koskettaa, sinua saattaa kiinnostaa myös samaan aiheeseen liittyvä kenties tähän mennessä kaikista avoin kirjoitukseni Menneisyyden hautajaiset.

 

 

 

 

Tykkää tai jaa: