Irti uhriudesta!

uhri - tummanpuhuva kuva minusta

Olen ollut uhri koko elämäni. Kyllä vain. Eikä asia tunnu edes nololta myöntää, nyt kun hyväksyn ja ymmärrän sen. En ole ollut voittaja, itsenäinen, osannut lentää. Opettelen näitä taitoja nyt. Ennen kaikkea uhrius on ollut taakka minulle itselleni. Muut ovat saattaneet jopa hyötyä siitä, ymmärrettävästi. Uhrilla kun voi olla tarve antaa enemmän kuin ottaa. On myös uhreja, joilla on tarve ottaa enemmän kuin antaa, mutta minä en ole lukeutunut heihin. On kuitenkin selvää, että minulle oikeasti läheiset ihmiset eivät toivo minun jatkavan elämääni uhrina, vaan voimaantuvan, vaikka se tarkoittaisi rajojen laittamista heitä itseään kohtaan. Olen onnekas, että elämässäni on tällaisia ihmisiä.

He jotka toivovat minun yhä uhrautuvan, voivat toki myös olla jollain tavalla läheisiä. Koen, etteivät tällaiset ihmiset vielä kykene näkemään oikeaa ydintäni, vaan ainoastaan luodun kuoren, joka ei ollut todellinen. En tosin tiedä, onko elämässäni tällaisia ihmisiä. Aikaisemmin koin heitä olevan, mutta nyt näen, että asia saattoi olla heijastus omasta sisäisestä vastustuksestani ja pelostani muuttua. Uskoin sen olevan vaikeaa ja elin liikaa ollakseni muille jotain. Ehkä kellään ei koskaan ollut mitään voimaantumistani vastaan. Joku saattoi olla tottunut vanhoihin kaavoihin, mutta eikös tämä päde meihin kaikkiin? Oma tai toisen muutos voi toisinaan tuottaa tuskaa, mutta kukaan ei ole seissyt tielläni ja huutanut: “Älä muutu!” Silti olen jollain tapaa kokenut niin. Minulla on ollut uhrimentaliteetti.

 

 

 

Mikä ihmeen uhrius?

 

Itselleni uhrius voisi tarkoittaa sitä, että vapaus on sidottuna jonnekin. Sitä ei ole olemassa suoraan, tässä ja nyt, vaan se tulee jonkin kautta. Äärimmäisyyksiin vietynä voisi ajatella, että olemme kaikki uhreja, sillä tarvitsemme toisiamme ja esim. rahaa voidaksemme elää. Joudumme käymään töissä, syömään ja toiset jopa käyttämään lääkkeitä pysyäksemme hengissä. Se uhrius, josta itse puhun, voisi kuitenkin tarkoittaa sellaista uhrautumista, joka ei ole pakollista, mutta jota jostain syystä silti jatkamme.

Usein nämä syyt ovat tiedostamattomia. Olemme saattaneet omaksua uhrautuvan elämänmallin, jota pidämme normaalina. Saatamme nähdä terveen itsekkyyden pahana asiana ja kritisoida niitä, jotka rohkeasti tekevät toisin. Käyttäydymme “korrektisti” ja muut huomioiden saadaksemme jotain takaisinpäin. Se, mitä ulkopuolelta sitten saamme, vaikuttaa meihin enemmän kuin hyvinvointimme kannalta olisi suotavaa. Kuten kuvailin jutussani Toivo on pahinta, mitä minulle on tapahtunut, saatamme huomaamatta olla jatkuvassa vaihdantataloudessa ihmisten ja maailman välillä.

 

Ensimmäinen mielikuva uhriudesta on usein se, että meitä kohtaan toimitaan väärin. Ja sitä uhrius nimenomaan onkin, muttei ainoastaan. Kaltoinkohtelun kokemus on uhriksi joutumisen lähtökohta. Hyvin helposti käy kuitenkin niin, ettei uhri pääse reagoimaan luontaisella tavalla kokemaansa tai käsittelemään menetystään, ja jää siten uhriksi vielä sen jälkeenkin, kun kaltoinkohtelu on jo lakannut. Jos meille on lapsuudessa toistuvasti naurettu ivallisesti, olemme kiusaamisen uhreja. On kuitenkin tunnettu fakta, ettei kaikki parane entiselleen, kun kiusaaminen lakkaa. Pelko jää. Saatamme tehdä kaikkemme, ettei kukaan enää nauraisi meille. Ettei tuska toistuisi. Tällöin koko aikuiselämämme voi olla ulkonäön ja muun kuoren kehittämistä, jotta vain kelpaisimme. Trauma voi sanella ihmiselämää valtavasti, suhteita ja uravalintoja myöten. Usein vasta vuosien tai vuosikymmenten jälkeen tapahtuvan terapian tai muun itsetutkiskelun avulla saatamme huomata arvomme olevan riippumaton muiden mielipiteistä. Ja ettei kaltoinkohtelu kerro kuin kaltoinkohtelijasta itsestään. Tällöin voimme huomata, ettei muiden suhtautuminen meihin ole sittenkään haudanvakava asia. Valitettavasti jokainen siihenastinen vuosi, kuukausi ja viikko se sitä kuitenkin on.

 

Uhrius, kuvassa kaksi värikästä lintua istumassa piikikkäällä oksalla

No niin, Kake! Me kaksi istutaan tässä piikkioksassa kunnes toisin sanon!

 

Ajattelen uhriuden olevan oman vallan antamista itsemme ulkopuolelle. Tämä ei juuri koskaan ole tietoinen valinta, ainakaan niin pitkälle, että ymmärtäisimme täsmälleen kaikki ne seikat, jotka valintoihimme vaikuttavat. Yksi tällainen viaton vaikuttaja on kiitollisuudentunne: Saatuamme odottamattoman lahjan olemme normaalia alttiimpia tekemään lahjanantajan suuntaan väkinäisiä uhrauksia. On tehty tutkimuksia, joiden mukaan olisimme vaivihkaa ostettavissa, vaikkemme uskoisi sitä itsekään. (Sen vuoksi onkin tärkeää voida kieltäytyä lahjasta silloin kun oikeudentuntomme niin kertoo.)

 

Uhrius voi esiintyä liiallisena velvollisuudentuntona toisia kohtaan. Se voi olla vastuunottoa muiden tunteista, tai mistä tahansa asioista, joiden ei oikeasti tulisi olla meidän vastuullamme. Liiallinen myötätunto kuuluu ehdottomasti uhriuteen; helposti säälin vuoksi siirrämme toisen tarpeet omiemme edelle. Tämä voi ensin kuulostaa rakkaudelta, mutta totuus ja ärtymyksemme nousevat pintaan silloin, kun kaikki ei menekään putkeen. Uhrius on tietynlaista riippuvaisuutta. Usein siihen kuuluu vahvasti mukaan tiedostamaton tai tiedostettu tarina kaltoinkohtelusta, josta ihminen ei vielä ole osannut irtipäästää.

 

 

 

Minun uhriuteni

 

Olen nykyisin uhri vähemmän kuin ennen. Silti olisi valheellista väittää, ettei uhrius kosketa minua enää. Pintapuoliset suuret kuviot on helppo tunnistaa ja työstää, mutta uhrius menee niin syvälle ja niin hienoiseksi, että sitä on vaikea tunnistaa normaaleista asioista. Kirjoitin hiljattain artikkelin lapsettomuudesta, joka kieltämättä oli melko positiivinen ja optimistinen. Se on minun totuuteni tänä päivänä, ei aina, mikä jutusta selvästi käy ilmi. Sain todella hyvää palautetta artikkelista, mutta myös yhden negatiivisen palautteen. Palautteen antajan mielestä olin itsekeskeinen ja lisäksi näin ikävän asian liian hyvässä valossa. Ymmärsin palautteen antajaa, ja sitä, ettei hän todennäköisesti osannut lukea juttuani objektiivisesti. Kyseessähän oli vain minun tarinani, ei kaikkien lapsettomien. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, vaan sillä, että palautetta lukiessani sydämeni hakkasi todella kovaa ja tunsin olevani epäonnistunut. Miksi kirjoitin niin heittäytyvästi! Miksen pysytellyt turvallisessa kuoressani! Onko blogini liikaa!? Kuinka vaihtaa suuntaa tässä vaiheessa?

 

Kyseessä oli yksi negatiivinen palaute kymmenien tai satojen positiivisten, kannustavien ja kiittävien palautteiden ja viestien joukossa. Yksi. Olin antamassa voimaani pois promillen vuoksi.

Se kertoo jotain minusta.

 

Pölyn laskeuduttua ja viikkojen vierittyä tunnen kuitenkin kiitollisuutta: Palautteen antaja lahjoitti minulle arvokkaan tiedostuspisteen uudella rohkealla ja eteenpäinmenevällä tielläni. En aio muuttaa mitään, mutta opin jälleen itsestäni ja omasta epävarmuudestani. Olen varma, että seuraavan negatiivisen palautteen kohdalla sydämeni hakkaa taas, mutta entistä lyhyemmän aikaa. Olen siedättymässä siihen, miltä itseäni ennen parhaani mukaan suojelin.

 

Mutta minkä uhri sitten olen ollakseni näin herkkä ja haavoittuvainen?

 

Vastaisin, että elämänkokemusten. Olen ihan normaalin elämän uhri. Käytännössä katsottuna olen syntynyt hyvin onnekkaaseen hyvinvointivaltioon, joten traumani ovat tunnepohjaisia. Olen kokenut hylätyksi tulemisen tunteita lapsena ja teini-iässä, jonka oivalsin kunnolla vasta aikuisena. Olen kokenut syvää arvottomuutta, josta osa pohjautuu henkilökohtaisiin kokemuksiini ja loput kollektiiviseen lähes kaikkia koskettavaan vähättelyyn ja häpeään. En ole yksin asiani kanssa. Sen sijaan olen ainoa, jolla on ollut juuri tällainen blendi: hyppyselinen hämähäkkejä, kourallinen korpinjalkoja ja niin edelleen. Pahaa ja kitkerää.

 

Uhrius, kuvassa flamingot tummaa taustaa vasten

Jos olen hiljaa ja liikkumatta, kukaan ei voi valittaa. Mutta olenko silloin minä?

 

Oma uhriuteni on ilmentynyt niin passiivisuutena ja riippuvaisuutena toisista ihmistä kuin tarinana, jota olen kertonut menneisyydestäni. Menneisyys (ja etenkin sen traumat) on ollut voimakkaasti läsnä tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin. Olen joskus puhunut muista pahaa selän takana uskaltamatta ottaa haltuun omaa voimaani ja tehdä tarvittavia muutoksia. Uhriuteeni on liittynyt viha, katkeruus ja jopa oma-aloitteinen uhraaminen. Huomaamattani olen jatkanut uhriutta tullakseni hyväksytyksi ja välttääkseni pelkojeni toteutumista. Monen muun uhrin lailla en pitkiin aikoihin ollut tästä tietoinen.

 

 

 

Irti uhriudesta

 

Ratkaisuni uhriuteen kiteytyy hetkessä, jossa havaitsin reaktiotani saatuani “negatiivisen” palautteen blogiini liittyen: Kun emme huomaa, emme voi mitään muuttaa. Vapautuakseen mielen rajoitteista on kyettävä näkemään ensin itse vankila. Huomattava, miten reagoin, miten toimin. Mihin uskon?

Olemme oman onnemme seppiä enemmän kuin arvaammekaan. Usein luulemme tarvitsevamme hyväksyntää tai vahvistusta ympäristöstä, vaikka ainoa luvan antaja ja toisaalta rajoittaja olemme me itse. Jos joku sanoo, että älä tee niin ja näin, tai laitan välit poikki, se ei tarkoita etteikö meidän kannattaisi. Se tarkoittaa vain, että vastapuolellamme on dramaattinen ja uhkaileva henkilö, joka ei selvästikään ymmärrä tarpeitamme. Olemme vapaita valitsemaan itse, kaikesta huolimatta ja kaiken mukaan lukien. Kuulostaa naurettavan yksinkertaiselta, mutta uhriudesta pääsee vain lopettamalla uhrautumisen. Meillä on varaa ottaa muut huomioon vain silloin, kun se todella on oma halumme.

 

Ratkaisu uhriuteen on irtipäästää menneestä ja siirtyä eteenpäin uudenlaiseen elämänvaiheeseen. Kokemukseni mukaan tämä on hidasta ja vaikeaa, mutta toisaalta jokainen askel palkitaan. Jos opimme huomioimaan omat tarpeemme edes joka toisella kertaa, se on jo puoli voittoa. Nykyhetkessä menneisyyteni on läsnä vähemmän ja vähemmän. Joltain osin se yhä kiinnostaa minua, ja siltä osin pidän siitä yhä kiinni. Muilta osin se ei juurikaan enää kiinnosta, ennemminkin häiritsee. Kauheasti melua tyhjästä, jota ei enää ole. Menneisyyden sijaan haluan luoda nyt uutta tarinaa, jossa minulla ei ole enää syytöksiä, elänhän vapaudessa. Tarinaa, jonka mukaan olen itsenäinen, voimakas ja rohkea. Entinen uhri, nykyinen voittaja. Jokin osa minusta yhä epäilee, voiko se olla totta. Että ihan täysin eikä vain osittain? Vastaan, että se on ainoa totuus. Näkeehän sen!

 

Kirjoitin yhtenä iltana puhelimeen runontapaisen. Siinä sanottiin, että te ette enää ikinä voi viedä elämää minulta. Kävi miten tahansa, elämäni on minun, ja tulen elämään sen täysin rinnoin. Jopa tuskan, sillä sekin on minun. Uskallan nyt kokea kaiken, sillä myötätunto pehmentää ja kantaa. Janoan kaikenlaisia kokemuksia! Runo oli osoitettu sille osalle itseäni, joka antoi voimansa pois ja koki elämänsä epämieluisaksi. Heijastin uhrautumiseni joskus toisiin ihmisiin ja näiden odotuksiin, vaikka kaikki oli minussa. Kylmä, kova, vaativa ja pelokas. Pahis olinkin minä.

 

Lukiessani runoa myöhemmin tunsin sen voiman. Ja tunnen nytkin. Olen jo voittanut.

Riikka

P.S. Sain kunnian kirjoittaa vieraskynäkirjoituksen Tatjaanan Kierrän vain Kalifornian-matkailublogiin! Aihe käsittelee Teneriffaa, saarta joka on muuttaa ihmisen.

“On vaikea irrottaa vastaavanlaisia asioita kokonaisuudesta ja arvioida niiden vaikutusta ihmiseen. Väitän kuitenkin, että ympäristö vaikuttaa meihin yllättävän paljon. Valo, pimeys, vehreys, karuus; jokainen tarpeen vuorollaan.” Lue koko kirjoitus tältä.

 

 

 

 

 

 

Tykkää tai jaa: