Selfie, joka tuhosi sielun

selfie, naisen kasvot palasina

Tehdään alkuun selväksi eräs asia: Selfieissä ei ole mitään pahaa. Ne voivat olla jopa voimaannuttavia, ehdottomasti. On tärkeää nähdä itsensä kauniina, ja selfien ottaminen ja julkaiseminen voi olla juuri se omanarvontunnon puuttuva palanen, joka on jostain syystä jäänyt uupumaan. Kun ihminen sanoo, että selfiet (tai valokuvat hänestä ylipäätään) eivät ole hänen juttunsa, voi olla että kuitenkin joku osanen hänessäkin haluaisi tulla huomatuksi myös ulkokuoren kautta; nähdä kauneuden peroonallisuudessa tai vaatimattomuudessakin. Me suomalaiset olemme usein hiekkatien värisiä, ja juuri siksi ansaitsemme tuhat selfietä! Ei se voima, vaan se herkkyys.

 

Selfiekulttuurilla on kuitenkin myös toinen, varjoisa puolensa.

 

Etenkin nuoret ja nuoret aikuiset etsivät selfieillä itsestä sitä maksimaalista jotakin, jota he eivät oikeasti ole. Moni somevaikuttaja on myöntänyt totuuden olevan hyvin kaukana selfieiden maailmasta, jota he seuraajilleen tarjoilevat. “En ollut syönyt sinä päivänä mitään”, kuvankäsittely, meikit, filtterit jne. Ja kaiken lisäksi, mielestäni pahimpana kaikesta, osa heistä on myöntänyt jälkikäteen olleensa masentuneita vaikka kuvissa välittyy onnellisen riehakas tunnelma.

Satuin hiljattain lukemaan Iltalehden jutun Mailis Penttilästä, jossa some-tähti paljastaa asian olleen juuri näin. Hän oli vain maannut sohvalla eikä saanut mitään aikaiseksi. Silti some päivittyi jatkuvasti onnellisilla, hyvin ulkonäköpainotteisilla kuvilla.

Näin äkkiseltään minussa herää tunne, että voisiko juurikin ristiriita todellisuuden ja roolin välillä aiheuttaa masennuksen. Jos ei kokonaan, niin pahentaa sitä, kärjistää. On omituista ajatella masennusta sairautena, joka vain yllättää eikä liittyisi varsinaisesti mihinkään, vaikka samaan aikaan ympäristö pursuaa syitä voida huonosti. Totta kai masennuksen taustalla on usein myös syvempi syy, niin sanottu juurisyy, joka johtaa moniin tämänhetkisiin ongelmiin. Jutussa Mailis kertookin käyvänsä terapiassa asiaa selvittelemässä, mistä olen onnellinen.

 

 

 

Selfie, joka tuhosi sielun

 

Ulkonäköön keskittyminen aiheuttaa masennusta jo itsessään. Miksi? Koska olemme sielu, emme keho!

On hyvinvoinnillemme ensisijaisen tärkeää saada olla kaikkea sitä mitä olemme eikä pelkkä kapea, katoavainen kaistale.

Keho on perittyä tavaraa, ei jotakin minkä loimme itse. Saimme sen käyttöömme, kuin lainaan, emmekä vaihtaa voi. Kehon ei tulisi olla elämäntyömme tulos, vaikkakin sopivalla tapaa voimme huolehtia siitä liikkuen, hoitaen ja koristellen sen kauniisti ja lämpimästi. Elämäntyömme tulos on se, mitä tapahtuu korvien välissä, ei se, miltä kehomme näyttää. Luonnollisenaan, saati suunnitelmallisissa selfieissä.

Maailman julkkiksissa voimme nähdä joitakin esimerkkejä siitä, kuinka ihminen on ottanut kehon elämänsä projektiksi ja päättänyt muokata itsestään täydellisen tai estää ikääntymisen. Lähes poikkeuksetta tämä menee mönkään. Kuitenkin paljastan nyt sen, mitä useimmat heistä eivät halua kuulla: Vaikka operaatiot menisivät hyvin ja lopputulos olisi melko luonnollinen, taustalla piilevä riittämättömyys ei katoa. En silti ole kauneusoperaatioiden vastainen, todellakaan, se ei ole jutun juoni. Jutun juoni on se kuinka meidät saataisiin voimaan paremmin ja säteilemään enemmän sitä kautta.

 

selfie-tyttö ottamassa selfietä

Tyttö, joka muistutti nukkea. Nykyään ei tarvita värillisiä piilolinssejä, sillä värin saa muutettua jälkikäteen. Kuvat: Pixabay.

 

Ajatellaan, että soittaisit minulle puhelimella. Tai What’s appilla. Kuulisin äänesi, kyselisin elämästäsi. Saisin sinusta aika nopeasti kuvan, tunteen aidosta ihmisestä. Tämän jälkeen minulle olisi ihan sama, miltä näytät. Äänesikin, tottahan toki, on perittyä tavaraa, mutta aivan kuten ulkonäkö, ääni voi heijastella syvintä olemustamme. Minulle olisit kuitenkin ennen kaikkea ajatuksesi, intohimosi, viisautesi ja haasteesi. Pelkkä kuvasi ei voisi koskaan näitä asioita minulle paljastaa. Paremmin ajateltuna pelkkään kuvaan keskittyminen tuntuu valjulta, hieman jopa ihmisarvoa loukkaavalta.

 

Silti kuva on usein lähes ainoa, minkä toisistamme näemme. Etenkin sosiaalisessa mediassa. Tämä ruokkii kuvan katselun ja arvioinnin kulttuuria. Täydellisyyttä hipovia kuvia katsoessaan nuori nainen tai mies vertaa itseään näihin kuviin. Kuvista hän etsii alitajuisesti virheitä tunteakseen olonsa paremmaksi tai edes jollain lailla kelpaavaksi. Jos hän kuulisi omat ajatuksensa, hän säikähtäisi, mutta tuo kriittisyyden virta jatkaa onnellisesti kulkuaan ohi tietoisuuden korvien. Kyseessä on huomaamaton selviytymismoodi. Kilpailu on päällä, eikä sille loppua näy.

 

 

Tämä kilpailu on sellainen, jossa e ole voittajaa. Voin vannoa, että monet maailman kauneimmaksi valitut ihmiset tuntevat epävarmuutta, koska he tietävät miltä näyttävät normipäivänä kulissien takana – ja samalla kuvittelevat, että joku muu voisi näyttää yhtään sen paremmalta. Selfieiden ja somen aspekti on nostanut ikiaikaisen kilpailun aivan uudelle tasolle. Yhä nopeampaan, jatkuvaan tulitukseen. Ja tämä kilpailu tuhoaa sielun. Sillä se, mihin keskitymme, lisääntyy, ja muu katoaa ja hälvenee taustalle.

 

 

Kun valitsemme tuoda esiin ulkokuortamme, muut alkavat nähdä ja muistaa meidät ulkokuorena. Joistain ihmisistä minulle tulee ensimmäisenä mieleen heidän hiuksensa tai muokatut huulensa, eikä vika ole mielestäni katsojan silmässä, vaan siinä, että he eivät kerro muusta. He uskaltavat antaa vain pintaa. Sillä jokainen meistä on haavoittuvainen. Pinta on asia, jota voi kontrolloida, viimeistään kuvien tiukan karsimisen ja muokkailun kautta. Samalla sielu itkee taustalla.

 

 

 

Aika auttaa

 

Tässäkin asiassa yleensä aika auttaa, sillä vähitellen elämä pakottaa meidät hyväksymään kehon rajallisuuden ja ikääntymisen. Myös mukavuudenhalumme (onneksi) tekee sen, ettemme jaksa ylläpitää samaa kilpailua vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kuitenkin surullista ja mielestäni hälyyttävää on, että ulkonäön ja kehon totaalinen hyväksyminen tapahtuu usein vasta noin 40-50 vuotiaana. Tai myöhemmin, kuusikymppisenä. Jos silloinkaan. Tämä tapahtuu usein vasta sitten, kun on ihan pakko: Kun ymmärrämme ettemme tästä nuoremmaksi enää muutu, emmekä jaksa alkaa muuttua radikaalisti mihinkään suuntaan. Tällöin edessä on sen hyväksyminen, mitä on.

Vasta hyväksymisen kautta alamme nähdä kaiken sen hyvän, jolle olemme siihen asti olleet miltei sokeita. On aivan eri asia katsoa itseään puhtaasti kuin odotusten ja vertailun vinkkelistä.

 

Ajatellaan, että joku saavuttaisi tämän ihanan olotilan jo nelikymppisenä. Uskaltaisi suhtautua välittömästi ulkonäköpaineisiin ja kokea olevansa täydellinen sellaisenaan. Tämä kuulostaisi hienolta, ellei kääntöpuolena olisi se tosiasia, että 40 vuotta on aivan liian pitkä aika löytää tämänkaltainen onnellisuus ja voimaantuminen.

Hyvinvointi on saatava nuoremmillekin. Voimaantunutta luonnollista kuvaa aikuisesta naisesta ja miehestä on lisättävä, ja se onneksi koko ajan lisääntyykin. On varmaa, ettei kilpailu tule loppumaan, mutta sen rinnalle on saatava luonnollista hehkua ja uutta tervettä itsetuntoa, jotta nuoret saavat tarpeeksi vaihtoehtoja, joista valita.

 

Myös ammatillista tai omaan intohimoon liittyvää vahvuutta ja tervettä ylpeyttä olisi hyvä tuoda esiin entistä enemmän nuorten aikuisten maailmassa. Kun löydämme omia vahvuuksiamme jo varhain, ja niitä arvostetaan myös ulkoapäin, itsetunto ei koskaan ennätä rakentua pelkän ulkokuoren varaan. (Totta kai itsetunto saa perustua terveeseen ja hyvinvoivaan kehoonkin, mutta se ei voi olla kaikki.) Terve ylpeys on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Sen esiin tuomiseksi jonkun on ensin osattava löytää tämä harvinainen luonnonvara. Usein tämä tapahtuu läpikäymällä tien, tai pikemminkin tunnelin,  rikkinäisestä ehjäksi.

On tosin ihmisiä, joilla on lahja tuntea ylpeyttä itsestään teini-iän myllerryksessäkin. Joku saattaa olla niin onnekas, ettei koskaan menetä itsetuntoaan kokonaan kasvaessaan lapsesta aikuiseksi tässä maailmassa. Tällaiset ihmiset ovat hyvin harvinaisia. He säteilevät elämäniloa ja vapautuneisuutta, se on aina ollut heidän luontainen oikeutensa. He eivät voi opettaa huonosta itsetunnosta, mutta he silti värähtelyllään näyttävät tietä ja inspiroivat toisia.

Minä en lukeudu näihin ihmisiin. Sen ansioista minä voinkin opettaa huonosta itsetunnosta.

 

 

 

Henkinen kasvu

 

Aika tuo mukanaan monenlaista henkistä kasvua, mikä auttaa irtautumaan sielua tuhoavien selfieiden maailmasta. Ajan myötä, itsemme ja kehomme hyväksymisen kautta, voimme alkaa ottaa voimaannuttavia selfieitä. Mikä ettei? Uskallamme olla esillä, haavoittuvaisina. Uskallamme kokea itseämme huumorin kautta tai tehdä uusia alueita valtaavia kokeiluja, jos siltä tuntuu. Elämä ei olekaan niin vakavaa. On selvää, että kuka ikinä profiilimme eksyisikään, hän ei sekoita meitä siihen toiseen ihmisryhmään, joka postaa tuskasta ja rakkaudenpuutteesta kumpuavia selfieitä. Niitä joissa katsotaan verhojen takaa eteerisesti kaukaisuuteen ja varjot leikkivät vatsalihaksilla… Äh, alastomuus on hyvä asia, ethän käsitä väärin!

Tarkoitan vain, että kun aikomuksemme on oppia rakastamaan itseämme, energia on toisenlainen. Ja se välittyy.

 

selfie-selfiekeppi ja nainen

 

Ajan myötä jokainen löytää oman balanssinsa itseilmaisun suhteen. Sen puuttuminen voi kertoa meistä aivan yhtä paljon kuin sen olemassaolokin. Ei ole olemassa yhtä oikeaa. Silti paikoilleen jämähtäminen on vaarallista. Kun jokin uusi aalto nousee, voimme uskaltaa nousta sen päälle ja katsoa, mitä se tuo tullessaan. Kokemukset kun eivät ole tehty pysyviksi, vaan koettaviksi ja ohimeneviksi. Vain kokemusten kautta voimme tietää, mitä haluamme ja mitä emme. Kaikki muu on olettamusta ja luuloa. Ihmisyyttä ei voi kieltää ennen aikojaan. Jos uskomme olevamme viisaampia ja jonkin yläpuolella, saatammekin elää kieltäymyksessä ja olla liian tiukkapipoisia, emmekä sen vuoksi pääse etenemään polullamme.

Tämä on ollut itselleni hyvin tärkeä ja toistuva oivallus. Itseä ei tulisi määritellä saati lukita johonkin. Vanhat määritelmät on purettava pois vapauden tieltä.

 

 

 

Kahdeksas ihme

 

Kun ajatellaan kärsineen sielun eheyttämistä, myötätunto on avainasemassa. Myötätunto joka hyväksyy ja kahmii itseensä kaiken, kaiken, kaiken!

Vähitellen voimme huomata, että muut tuomitsevat meitä juuri niin paljon kuin itse tuomitsemme itseämme. Kun hyväksymme puutteet, muutkin tekevät niin. Miten ihmeessä se on mahdollista?

Se on mahdollista, sillä muiden tuomitseva asenne on illuusio, johon uskomme silloin, kun olemme epävarmoja ja arvostelemme itse muita ulkonäön perusteella. Uskomme tähän vallitsevana maailmankuvana ja saamme tästä jopa todisteita. (Mistä vain asiasta voi saada kasvavissa määrin todisteita, kun siihen todella uskoo.) Jos tämä maailmankuva olisi totta, se ei kuitenkaan voisi muuttua niin radikaalisti, kuin se voi ja kuin se tekee.

Ulkoisen maailman muutos on hyvin hidasta siihen verrattuna, miten ihmisen koko sisäinen maailma voi muuttua. Sitä voisi pitää maailman kahdeksantena ihmeenä, joka päihittää kaikki ensimmäiset seitsemän.

 

Oletko sinä valmis kokemaan sen juuri nyt?

 

 

Riikka

P.S. Hoida kauneuttasi sisältäpäin rauhallisella liikunnalla, meditaatiolla ja laadukkailla superfoodeilla.
Parhaat superfoodit huippuedulliseen hintaan
Evolution.fi:n SuperLemon on johtava superfood-tuotemerkki, jonka kaikki tuotteet ovat erittäin puhtaita, laadukkaita ja vahvoja valmisteita. Nopea toimitus. (Kyseessä on Affiliate-linkki. Jos ostat sitä kautta, saan pienen korvauksen. Sinulle tämä ei kustanna yhtään mitään.)

 

P.P.S. Jos pidät artikkelista, jaa se ihmeessä ystävillesikin. 🙂
 

 

Tykkää tai jaa: