Vauvaa on helppo rakastaa – aikuista ei

vauva-rakkaus, kuvassa vauva kylpee saavissa

Kun synnymme tähän maailmaan, meillä ei ole tuomisia mukanamme. Päin vastoin; verotamme vanhempiemme lompakkoa, aikaa ja toisinaan hermojakin. Silti jokainen vauva on arvokas lahja. Hän antaa vain oman itsensä ja pelkkä tämä kuittaa suuresti kaikki ne nimelliset kustannukset ja kärsimykset, joita hän mukanaan tuo. Rakkaus ja vauva ovat sanapari, joka viihtyy harvinaisen hyvin yhdessä.

Jokainen vauva on erityinen ja arvokas, ja yleensä tämä tosiasia jaetaankin ilman kyseenalaistusta. Valloittava, suloinen, sympaattinen. Pieni guru. Sama pätee pikkulapsiin, heidänkin ihanuutensa ja arvonsa vielä nähdään. Ei heidän tarvitse tuottaa tai tarjota yhtään mitään ansaitakseen paikkansa maailmassa.

Kysymykseni kuuluukin, missä vaiheessa tämä kaikki sitten muuttuu. Missä vaiheessa lakkaamme olemasta kallisarvoisia lahjoja? Missä vaiheessa emme enää riitä, vaan aiheutamme pettymystä siellä täällä? Yhtäkkiä alkaa elämänvaihe, jossa aina voisimme olla jotenkin parempia. Eikä tuo elämänvaihe lopu koskaan; elämä ehtii loppua ensin.

 

 

 

Ehdoton rakkaus loppuu

 

Uskon, että ehdottoman rakkauden rajallisuus alkaa nousta esiin siinä vaiheessa, kun alamme tulla omiksi itseiksemme. Mitä enemmän nousemme esiin omana itsenämme hyvässä ja huonossa, sitä suurempi riski on, ettei joku ihminen näistä ominaisuuksistamme pidä. Eikä vain riski, vaan kohdattava tosiasia.

Me aikuiset tiedämme, että keskustelut ihmisten kanssa ovat turvallisia, kun vältellään voimakkaiden mielipiteiden tai minkä tahansa oman erottuvan tuntemuksen esiintuomista ja hymistellään tuttujen ja yleisesti hyväksyttyjen asioiden parissa. Tavallaan voisi kärjistää, että kaikki on turvallista, kunhan muutumme vauvoiksi, joilla ei ole vielä omaa sanottavaa. On vain valloittava hymy ja helistimen heilutus. Siitä kukaan ei voi ottaa itseensä, tai jos ottaa, on tuo ihminen todistettavasti kahjo!

 

On helppo rakastaa jotakuta, joka on kanssamme samaa mieltä asioista. Vauva, jos joku, on tällainen hahmo. Ainoa, mikä vauvasta erottuu, on hänen ainutlaatuinen persoonansa, mutta se ei erotu vielä häiritseväksi asti. Jos taas mietitään tavallista 15-vuotiasta nuorta, hänestä löytyy taatusti jo jotakin paheksuttavaa ja “väärää”. Ja mikäli vanhemmat eivät huomauttelun vastapainoksi osaa tunnistaa, sanoittaa ja kehua nuoren hyviä ominaisuuksia ja lahjoja, jää yleisvaikutelma pakkasen puolelle. (Ajattele elämää, jossa yleisvaikutelma Sinusta olisi negatiivinen! Valitettavasti moni elää tätä valhetta totuutena tälläkin hetkellä.)

Mutta jos vanhemmat onnistuvatkin tehtävässään hienosti, ei lapsi siltikään ole turvassa. Hän tulee aina olemaan joko liian lihava, liian laiha, pitkä tai lyhyt, liian muodokas tai muodoton, erilaisissa konteksteissa, joilta hän ei tule välttymään. Liian hiljainen tai rääväsuu. Väärää puoluetta. Sitä tai tätä. Yhtä varmasti kuin joku tulee pitämään lapsesta tämän elämän aikana, joku toinen ei.

 

vauva, kuvassa norsunpoikanen emonsa kanssa

 

“Ajattelen vain parastasi”

 

Kun oma pieni vauvamme kasvaa isoksi, tulee vastaan hetkiä, jolloin tunnemme pettymystä tai ärtymystä, jopa vihaa häntä kohtaan, emmekä mahda sille mitään. Tietenkään emme haluaisi tätä myöntää. Uskottelemme itsellemme sen olevan rakkautta, ajattelemmehan vain toisen parasta. Todellisuudessa vihamme pohjautuu riippuvaisuuteen ja omistamisenhaluun. Ulotamme omat ajatusmallimme toiseen kehoon ja toiseen mieleen, joiden ainoa tehtävä on oppia löytämään omat tiensä, myös kolhujen kautta. Minun lapseni tulee olla sellainen kuin minä haluan, tai edes jokseenkin sitä sun tätä. Nämä ovat juuri niitä ehtoja, jotka sulkevat rakkauden pois. Hetkittäin tai laajemmin, ihmisestä riippuen. Kirjoittamattomat säännöt ja odotukset juontuvat syvälle ja jatkuvat pahimmillaan koko loppuelämän, mikäli aikuistunut ex-vauva ei uskalla näitä näkymättömiä kahleita murtaa.

Pettyminen, odotukset tai vaatimukset eivät toki suinkaan ole merkki siitä, ettemme osaisi lainkaan rakastaa. Ne kertovat ennemmin siitä, missä rakkautemme raja kulkee: Mitä ihmisyyden ilmentymää tai puolta emme voi hyväksyä niin itsessämme kuin muissa. Meillä kaikilla on uskomaton kyky ja potentiaali rakastaa, mutta jos mielimme oppia siitä jotain uutta tämän elämän aikana, on rajallisuuden tunnistaminen ja oman ehdollisuutemme huomaaminen erittäin hedelmällinen lähtökohta.

 

 

 

Rakkaus palkitsee

 

Mutta miksi ihmeessä meidän tulisi osata rakastaa ketään paremmin, enemmän? Miksemme voi olla vain rehellisiä siitä, miltä meistä tuntuu?

Me voimmekin olla rehellisiä, mitäpä muutakaan. Kuitenkin totuus on, että mitä enemmän ihmisten erilaisuus ja puutteellisuus meitä häiritsee, sitä enemmän sisällämme on kaaosta ja häiriintymisen tunnetta. Samat ominaisuudet eivät välttämättä häiritsisi meitä tuntemattoman ihmisen kohdalla, mutta kun kyse on jostakusta läheisestä, asia on päin vastoin. Mielemme yrittää muuttaa muita ihmisiä niin pitkään, kunnes hyväksymme totuuden. Totuuden, että olemme erilaisia, eikä sille mahda mitään. Meidän on elettävä sen mukaisesti. Joskus se tarkoittaa etäisyyden ottamista. Kenenkään ei tarvitse muuttua. Edes oman vauvamme ei tarvitse olla oma vauvamme ikuisesti, ellei se jostain syystä tunnu hyvältä molemmista osapuolista aina ja aina vaan. Tämä voi ensialkuun kuulostaa kauhealta, jopa suurimmalta peloltamme, mutta se on ainoa totuus. Ainoa tie rakkauteen on vapaus.

 

Kun hyväksymme erilaisuuden, vallitsevat eri kulttuurit, irtipäästämme samanlaisuudesta. Tällöin sota loppuu. Meidän ei tarvitse löytää yhteistä säveltä, mutta voimme silti elää rinnakkain, tai kauempana, mutta silti samassa maailmassa. Sovussa. Kun tarve samanlaisuuteen hälvenee, ongelmat katoavat. Ja nämä ongelmat ovat juuri niitä, jotka estävät rakkauden läsnäolon tässä ja nyt.

Niin kauan, kuin tarvitsemme samanlaisuutta, jomman kumman osapuolen on muututtava, ja tällöin päällimmäinen tunne on negatiivinen. Erilaisuuden hyväksyminen mahdollistaa sen, että näemme kaiken sellaisenaan, huonon ja hyvän, eikä lopulta mikään haittaa.

 

Muiden erilaisuuden hyväksyminen ei ole kuitenkaan ainoa haastemme. Joskus vaikeinta on hyväksyä oma erilaisuutemme. Kaikkihan eivät tule siitä pitämään, vai mitä? Joskus pohdimme, voiko näin todella tehdä tai olla, vaikka todellisuudessa me olemme jo sitä, eikä meillä pitäisi olla edes vaihtoehtoja.

Kuten pohdin kirjoituksessani Hyvä itsetunto kuuluu kaikille, meistä jokainen on ilon, onnen ja hyväksynnän arvoinen. Kaikki eivät kuitenkaan voi pitää kaikista, se on valitettava totuus. Tässä maailmassa, jossa erottuminen vaatii rohkeutta, selviämme helpommalla kun hyväksymme oman erilaisuutemme. Siten alamme hyväksyä sen muissakin.

Vähitellen luomme uutta maailmaa, jossa aikuistakin voi rakastaa.

Se on tosin hieman erilaista: Se ei ole omistavaa, eikä se pelkää tai karttele mielipiteitä. Se ei ota asioita aina ensimmäiseksi uhkana. Se tuo erilaiset totuudet yhteen yrittämättä muuttaa niitä. Se luo kokonaisuuden, jossa on kaikki: Puolesta, vastaan ja siltä väliltä.

 

vauva-rakkaus, kuvassa nainen istuu aurinkoisella niityllä

 

Aikuinen vauva vs. Valloittava aikuinen

 

Kuten olet varmasti huomannut, vauvat ja taaperot ovat äärimmäisen itsekkäitä. Aivan kuten kaikki eläimet ja ihmiset, vaikkemme sitä aina haluaisi myöntää. Vauvoille ei ole vielä opetettu, että itsekkyys olisi väärin – eikä se olekaan! He eivät vielä ole oppineet pelkäämään erilaisuutta. He ovat usein myös spontaanin anteliaita ja rakastavia, mutta se kaikki kumpuaa vilpittömästä halusta. Halusta, joka pohjautuu iloon, ei alitajuiseen pelkoon ja tarpeeseen.

Tätä tekstiä kirjoittaessani olen miettinyt, millä nimellä voisimme sitten kutsua aikuista, jolla on tuo sama ilo ja rohkeus rinnassaan. Aikuinen vauva kuulostaa karmealta; kenties juuri päinvastaiselta. Voisiko uusi nimike sen sijaan olla valloittava aikuinen?

 

Valloittava aikuinen on sikäli mukava ihminen, että lapsen lailla hän ottaa erilaisuuden uteliaana vastaan eikä pidä sitä automaattisesti hyökkäävänä. Mutta kun chilipippuri polttaakin suuta, hän myös sylkäisee sen pois, eikä näyttele sen olevan hyvää. Valloittava aikuinen voi olla myös rasittava, aivan kuten vauvakin. Se ei haittaa. Kumpikaan heistä ei halua kenellekään pahaa. Valloittava aikuinen pyrkii ottamaan vastuun itsestään ja hyvinvoinnistaan. Siinä missä aikuinen vauva yrittäisi säästää kasvonsa valheen turvin, valloittava aikuinen myöntää olleensa väärässä. Hänen arvonsa ei perustu oikeassa olemiseen tai virheettömyyteen. Hän vain on se mikä on, ja koska se ei aina ole helppoa tässä maailmassa, hän opettelee sitä.

 

Myönnän, etten osaa aina olla valloittava, kysykää vakka mieheltäni, Jannelta. Tiedän kuitenkin suunnan, johon pyrin ja pelkkä se tekee minut onnelliseksi. Minulla on päämäärä.

Myönnän myös sen, että vauvaa on helpompi rakastaa. Se vain on niin. Vauvat eivät töki haavojani, eivät resonoi omanarvontuntooni tai sen puutteeseen. He ovat suloisia. Kaiken lisäksi vauvat osaavat rakastaa!

Onkin harmi, ettemme muista paljoa aivan varhaisimmasta lapsuudestamme ja sen mahtavista kokemuksista. Uskon tosin, että tiettyjen mielikuvaharjoitteiden kautta voimme palata tuohon aikaan. Se voisi avata jotakin, mutta onko sekään lopulta tarpeen?

 

Onhan meillä tämä hetki, nykyisyys, jossa kaikki on mahdollista, jos vain todella haluamme.

 

 

 

vauva-riikka

P.S. Oletko sinä tai joku tuttavasi saamassa lapsen? Ystäväni, valmentaja Minna Heikkisen Hyvä syntymä -synnytyssuunnitelmavalmennus on erinomainen joululahja odottavalle äidille. ❤️ Kurssin asiantuntijana toimiva Minna on kätilö, imetysohjaajakouluttaja, doula, naistenpiiriohjaaja sekä tietenkin myös äiti. Valmennuksella on kolme eri laajuutta, ja alennuskoodilla LOOTUS18 saat nyt 10€ alennuksen 89€ hintaisesta vaihtoehdosta. Lue lisää Hyvä syntymä-valmennuksesta täältä.

 

vauva-hyva syntyma

 

 

Tykkää tai jaa: