Anteeksianto, onko se pakollista?

anteeksianto

Luin hiljattain vuosia vanhan artikkelin anteeksiannosta. Olin lukemassa kaalin terveysvaikutuksista, kun sivut ehdottivat artikkelia. Kaali ja anteeksianto – nehän liittyvät kovasti toisiinsa? 😀 Klikkasin ja luin. Aihe on sellainen, jota olen miettinyt paljonkin elämässäni. Pysähdyin kuitenkin nyt pohtimaan uusin silmin.

Mitä anteeksianto edes on? Onko se pakollista?

Oivalsin, että anteeksiannosta puhutaan aivan liian yksiselitteisesti. Kuin se läpikäytävän tien sijaan olisi ratkaisu, johon voimme hypätä suoraan, yhdellä päätöksellä.

 

Hyvä viha

Joskus on äärimmäisen hyvä olla vihainen. Aivan äärimmäisen. Kun joku on tehnyt jotain ikävää, kuinka usein kannammekaan lopputuloksen harteillamme ja vieläpä näyttelemme, että ei tässä mitään. Saatamme haukkua samaa ihmistä selän takana, mutta silmätysten olemme hyvää pataa. Moimoi, heihei, kiitoskiitos.

Joskus olisi äärimmäisen puhdistavaa todeta, että sinulle en sano kuule nyt mitään. En löydä sanoja enkä tiedä, haluanko edes nähdä sinua. Todennäköisesti en.

Näin toimivaa ihmistä pidetään kuitenkin helposti moukkana. Pelkäämme ikävää leimaa. Muiden näkemys meistä hujahtaa totuuden ohi ilman, että asiaa sen enempää mietimme.

Toisaalta, silloin kun uskomme muiden mielipiteiden olevan tärkeitä, emme käytännössä toimi itseämme vastaan. Yritämme saavuttaa hyväksytyn aseman itsellemme, jotta olisimme turvassa. Ja saavutammekin. Mutta ytimessä meri raivoaa. Itseään ei voi huijata. Ydin tietää, että oikeasti millään muulla ei ole väliä, kuin olla totta joka solua myöten. Vaikka kuinka kauas olisimme haaksirikkoutuneet totuudesta, emmekä enää muistaisi, millaista siellä on, ydin muistaa ja kaipaa takaisin.

 

Luonnollinen tunne

Siinä missä ilo ja suru ovat tunteita, joiden tarkoitus on kuplia pintaan, sama pätee myös vihaan. Kun patoutamme vihaa, kyse ei ole siitä, ettemmekö haluaisi ilmaista vihaamme, vaan ettemme jostain syystä voi. (Kun emme ilmaise vihaamme, unet tai mielikuvat itsestämme huutamassa vihamme kohteelle tai jopa hakkaamassa tätä eivät ole harvinaisia.)

Luulemme rajoitteen johtuvan tilanteesta tai muista ihmisistä, mutta kyse on siitä, ettemme anna itsellemme lupaa. Emme ole valmiita ottamaan seurauksia vastaan.

Seurauksiin voi kuulua mm. se, että meitä pidetään ilonpilaajina, hankalina tapauksina. Porukan ainoana, joka ei sulata mitä vain. Tai pahimmillaan: sinä henkilönä, joka tekee kärpäsestä härkäsen. Todennäköisesti meistä ei pidetä enää.

Mutta kun patoutamme vihan sisällemme, se vain kasvaa. En enää vihaa jotakuta vain siksi, mitä hän teki, vaan myös siksi, etten voi sitä hänelle kertoa. Hänen käytöksensä on “aiheuttanut” vääristyneen ihmissuhteen, enkä näe vastuutani ja vapauttani muuttaa asioiden suuntaa tässä ja nyt.

 

Anteeksianto vihan kautta

Anteeksianto saapuu vain vihan kautta. Voisin kuvailla ilmiötä siten, että kun vihaa ei ole enää jäljellä, anteeksianto on täysin läsnä. Sitä puolestaan, onko vihaa enää jäljellä, emme voi itse päättää. Sitä joko on tai ei. Tosiasioille on nöyrryttävä.

Aivan liian helposti kiirehdimme anteeksiantoon. Luulemme, että se auttaa, vaikka vaikutus voi olla juuri päinvastainen: Kun kiirehdimme antamaan anteeksi, yritämme sinetöidä jonkin, joka ei vielä ole valmis. Kieltää jäljellä olevan. Se ei ole ainoastaan epäreilua itseämme kohtaan, vaan myös tehotonta. Anteeksiantoa ei voi puskea. Jos yrittämällä yritämme anteeksiantaa, tulee heiluriliike takaisin ja nousee uutta vihaa.

 

Suuri merenkäynti ja ristiaallot helpottavat vasta, kun annamme itsellemme luvan tästedes tuntea mitä tunnemme – jatkuvalla syötöllä. Ilman määrittelyä, millaisia tunteita saamme viikon päästä tuntea, tai vuoden. Monen pettymykseksi tähän liittyy suuri irtipäästäminen: Anteeksiannon primaari rooli katoaa. Se tulee jos on tullakseen.

 

anteeksianto-aalto

Anteeksianto voi olla mm:

  • Menneisyyden hyväksymistä nykyisessä valossa, jossa huolehdimme omista rajoistamme, emmekä salli asian toistuvan.
  • Myötätunnon kasvamista toista kohtaan, kun ymmärrämme asioiden taustan.
  • Syytöksistä irtipäästämistä huomatessamme itsessämme samoja piirteitä, jotka kenties vain ilmenevät eri tavoin.
  • Itsekkyyden ja omahyväisyyden hyväksymistä omassa itsessä ja siten ihmisyydessä.

Anteeksianto ei voi olla:

  • Asioiden painamista villaisella, kun mikään ei ole muuttunut.
  • Uhrautuvaa toimintaa, vaihtokauppaa.
  • Päätös “irtautua” vanhasta sen sijaan, että kohtaisimme omat tunteemme.
  • Totuuden ilmitulemisen välttelyä.
  • Ns. taivaspaikan ostamista: “Hyvä ihminen ei kaunaa kanna!” “Olen itseni yläpuolella.”

 

Ei pakko – silti todennäköinen

Anteeksi ei missään tapauksessa ole pakko antaa. Kun anteeksianto tuntuu uhraukselta, aika ei ole oikea. Ja kuka tietää, onko se koskaan?

Anteeksianto ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, kenties vain onnekkaamman, mikäli anteeksianto on todellinen. Voidaan myös ajatella, että tällöin tähdet ja kuut ovat asettuneet oikeille paikoilleen anteeksiantajan elämässä, mikä on helpottanut irtipäästämistä. Jos tällaista kohdilleen loksahtelua ei ole tapahtunut, voi olla aivan liian aikaista edes miettiä anteeksiantoa.

Kuitenkin, mikäli kuljemme riittävän pitkään polullamme kohdaten alas painettuja tunteita ja kokemuksia, on anteeksiannon saapuminen todennäköistä.

Saatuaan oikeutta syvemmän ymmärryksen ja itsen vaalimisen kautta, kuka oikeastaan jaksaa enää miettiä jotain toista ihmistä, joka painii yhä vanhojen ongelmiensa kanssa? Ymmärrämme, kuinka onnekkaita olemme, että ylipäätään olemme päässeet eteenpäin.

Yksi anteeksiannon mittari voikin olla se, ettemme enää juurikaan mieti tuota ihmistä, hän ei pyöri enää mielessämme. Jos kyseessä on läheinen ihminen kuten oma kumppani, huomaamme, ettemme muistele enää vanhoja syytöksiämme – edes riidan aikana. (Tämä onkin todellinen koetinkivi, sillä kaikki mikä riidan aikana nousee, on omalla tavallaan totta. Usein riita nostaakin esiin suuret, vuosikausia kestäneet uhraukset, joihin olisi hyvä rauhassa palata riidan jälkeen.)

Kun jokin puhdistuu, se todellakin katoaa. Kun arvostamme itseämme, emme jätä tilaa enää muiden epäarvostavalle käytökselle. Se, että joskus on ollut toisin, menettää merkitystään.

Likaisen ja tulehtuneen padon puhdistaminen voi kuitenkin vaatia vuosia, totaalista irtiottoa, lukuisia kiusallisia keskusteluja tai mitä tahansa muuta. Herääkin kysymys, mikä on tarpeen.

 

Mikä kannattaa?

Kun kyse on itselle tärkeästä henkilöstä, töitä on tehtävä. Toisinaan taas “anteeksianto” on kuin yhtä tyhjän kanssa. Joskus on tarkoitus todeta, että olemme eri mieltä, eikä yrittää väen vängällä rakentaa siltaa. Jotta suhde saisi ottaa paljon, sen on annettava vielä enemmän. Itse tiedämme parhaiten, minkä eteen olemme valmiita taistelemaan ja minkä voimme päästää lipumaan sormiemme välistä. Mutta uskallammeko myöntää itsellemme totuuden?

Anteeksiantoa voi työstää etäältä, vaikkei henkilöä näkisikään tai vaikka tämä olisi jo edesmennyt. Jos tapaaminen tuntuu uhraukselta, etäisyys voi olla jopa kriittinen ehto anteeksiannolle. Kun viha kumpuaa uhrautumisesta, anteeksianto vaatii kaiken uhrautumisen lopettamisen. Vasta kun voimme todella hyvin, voimme nähdä jonkun vaikean henkilön vihdoin neutraalimmassa valossa ja löytää myötätunnon säteen hänenkin ongelmilleen. Tai paremminkin: tällöin niin käy automaattisesti.

Ei ole helppoa opetella ottamaan onni omiin hyppysiin sataprosenttisesti, jos niin ei ole tehty ympärillämme. Puolivillainen työ takaa puolivillaisen tuloksen. Iso lintuhäkki on toki pientä parempi, mutta totuus on, että anteeksianto on luonnonvarainen laji, joka lisääntyy vain vapaudessa.

 

anteeksianto-lintu-puussa

Anteeksianto ei kuitenkaan ole mustavalkoinen asia, kokonaan ON tai OFF.

Se on aina läsnä jossain määrin, ja jotain siitä aina puuttuu. Voimme edetä janalla aurinkoisempaan suuntaan, ja kokea suurenkin muutoksen. Silti tehtävää jää, aina löytyy syvennettävää.

Usein tämä anteeksiannon hienosäätö liittyy omaan itseen. Ihanteellista olisi kai, että kun lähdemme täältä, emme syyttäisi itseämme tai muitakaan.

Kun kuulee puhuttavan anteeksiannosta, tulee mieleen kertaluontoinen teko. Kuin loikka toiselle puolelle. Oikeastaan tämä voisikin kuvata totuutta, kunhan se hidastettaisiin äärimmäisesti niin, että sekunnin sadasosasta muodostuu kokonainen vuosi tai kuukausi. Yhden kontrolloidun liikkeen sijaan kyse on vapaasti soljuvista tunteista, oivalluksista ja alati laajenevasta inhimillisyyden hyväksynnästä pitkässä juoksussa.

Anteeksianto ei ole pakollista, mutta jos siihen päädymme, se on ennenkaikkea lahja itseämme kohtaan, ei muita. Vapautuminen vihasta rakkauteen: sisällämme. Se ei ole halauksia, kättelyitä tai asian läpikäymistä toisen ihmisen kanssa. Se ei vaadi yhtäkään sanaa saati yhteistä tulevaisuutta. Ennemminkin se sanoo:

 

Pidin sinusta kiinni

Nyt päästän sinut menemään

Kiitos että opetit minua

– Rakastamaan itseäni

 

Oletko kokenut vastaavanlaisia ajatuksia? Mikä sinun kokemuksesi anteeksiannosta on?

 

Lue myös: Ihminen, jota vihaan kaikkein eniten

Seuraa Atlantinlootusta FB:ssa!

 

 

taidejuliste
Kuva klikkaamalla pääset verkkokauppaani!

Tykkää tai jaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *