Kehuminen palkitsee – miksi emme kehu?

kehuminen

Kehuminen lämmittää mieltä – niin kehujan itsensä kuin kehujen vastaanottajan. Kehuminen laittaa liikkeelle positiivisen aallon, joka voi kulkea kauaskin ja aikaansaada uusia aaltoja. Kehuminen ei maksa mitään. Silti kehumme aivan liian vähän.

Luin hiljattain erään tuttavani somessa jakaman jutun kehumisen voimasta. Tajusin samantien, että asia on koskettanut viime aikoina elämääni mukavalla tapaa. Niin mukavalla, että pystyin heti samaistumaan kaikkeen jutussa mainittuun. Ja niin syvällä tapaa, että päätin kirjoitta aiheesta itsekin.

 

I like your style!

Olin viikko sitten kirppismyyjänä ja asiakkaakseni ilmaantui saksalaisnainen. Eikä mikä tahansa leidi, vaan hyvin näyttävästi pukeutunut, selvästi luova ihminen, joka tyylillään ilmaisee itseään. Hänen pukeutumisessaan oli silmiin hyvällä tapaa tarttuvia elementtejä korvakoruja myöten, kaikki sävy sävyyn. Nainen oli myös meikannut kauniisti ja vaikutti erittäin nuorekkaalta ja naiselliselta n. 45-50 vuoden iässään.

Sekunnin sadasosan aikana tunsin jännityksen nousevan. Nyt jos koskaan, ajattelin. “I really like your style!” sain sanotuksi ihastellen. Jännitin vaistomaisesti vastausta – aivan turhaan. Nainen muuttui silmänräpäyksessä, kuin kukkanen olisi avautunut edessäni. En ollut vihollinen, en tuomitseva. Minuun saattoi luottaa. Nainen kertoi ilahtuneena tykkäävänsä pukeutua ja kuinka hän Saksassa on kokenut ihmisten katsovan oudoksuen perään.

Asiassa on varmasti osa totta ja osa omaa tulkintaa. Huomiota herättävä vetää aina katseita puoleensa. Kyse on uteliaisuudesta, eikä tämä kerro vielä mitään katseiden laadusta. Uskon, että ongelma naisen tapauksessa on se, että liian harva on uskaltanut kehua tai kommentoida näkemäänsä. Kenties jokunen “oudoksuja” on sittenkin saattanut katsoa ihaillen. Mutta totta sekin, ettei tämä päde kaikkiin.

Tavalla tai toisella me kaikki olemme tuo nainen.

Tavalla tai toisella ilmaisemme itseämme elämässä, ja aina kaikki eivät siihen ihastu. Jos ajatellaan tyyliä, se saattaa olla fantastisen upea, mutta aina löytyy joku, jonka mielestä se on liikaa.

 

Avoin = liian paljastava, peittävä = mummomainen, värikäs = liian räväkkä, muodikas = trendipelle, epämuodikas = tyylitajuton, uusi = epäeettinen, vanha = nukkavieru.

 

Aina jonkun silmissä liikaa tai liian vähän. Tämä ei tosin ole vaarallista, eikä siitä tulla pääsemään. Kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä, eikä asiassa ole mitään surkeaa.

Surkeutta sen sijaan näkisin ennemmin siinä, miten vähän kehumme toisiamme silloin, kun kohtaamme jotain mielestämme oikeasti kaunista, fiksua tai mahtavaa.

 

Yksikin kehu voi kasvattaa itseluottamusta. Kun kehuja huomaa meissä jonkin asian, jonka itsekin olemme havainneet, emme ole enää yksin. Tieto vahvistuu. Mutta kehuminen ilahduttaa silloinkin, kun sille ei ole huutavaa tarvetta. Hassua asiassa oikeastaan onkin, että mitä itsevarmempia ja itsemme hyväksyneempiä olemme, sitä helpommin otamme kehut vastaan emmekä epäile niitä.

 

Epävarma puolestaan tarvitsee enemmän kehuja, eivätkä kaikki kehut laskeudu. Jälleen kerran kyse on maaperästä; jotta kehut voisivat laskeutua, maaperän on oltava vastaanottava. Joskus, jos kehujen kohde ei usko tai näe itsessään kehuttavaa asiaa, kehu voidaan kokea jopa herjauksena. Kun ihminen ei ole tottunut ystävälliseen kohteluun, hän odottaa vaistomaisesti pahinta. Mutta onko tämä hyvä syy jättää varmuuden vuoksi kehumatta ketään?

Mielestäni tämä on juurikin erinomainen syy lisätä positiivista vuorovaikutusta ja alkaa viljellä veljellistä kanssakäymistä tuttujen ja tuntemattomien kesken. Jotta vähitellen oppisimme luottamaan. Muutos vaatii tekoja.

 

Onneksi kehuista loukkaantuminen on kuitenkin harvinaista. Se on riski, joka kehujan on otettava. Ehdottoman tärkeää kuitenkin on, ettei kehuminen koskaan ole valheellista. Kehuttavan asian on oikeasti herätettävä ihastuneita tunteita. Itsellänikin nousee karvat pystyyn, jos tunnen kehujan olevan lipevä.

Meidän suomalaisten tulee kuitenkin aniharvoin pelätä lipevyyttä. Meiltä suoraan sanottuna puuttuu sitä! Seuraavaksi kerron, miksi:

 

kehuminen
Kissa ei kiitoksella elä, mutta meille ihmisille se voi olla enemmän kuin puoli ruokaa.

Kehuminen pelottaa

Rehellisyyden nimissä olen aina ollut kannustavaa ja kehuvaa seuraa. Huomaan helposti ihmisten hyvät puolet ja vahvuudet. Kuitenkin tunnistan itseni kehujen säästelystäkin. Eritoten tuntemattomien ihmisten kehuminen on ollut vaikeaa, vaikka siihen löytyisi aihetta.

Itselleni kehumisen lisääntyminen elämässäni ei tarkoita, että keksin tai näen nyt lisää kehuttavaa. Että löytäisin enemmän hyviä asioita ihmisissä kuin ennen. Ei todellakaan!

Totuus on, että olen aina kokenut ja nähnyt ympärilläni paljon ihailtavaa. Suuni ei vain ole auennut. Vähän kuin lapsi karkkikaupassa, jonka ei anneta ottaa mitään. Käytännössä katsottuna en ole antanut itseni kehua kaikkea sitä, minkä sisäinen kahleista vapaa minä on jo rekisteröinyt. Sisäisen ja ulkoisen minän välillä on ollut ristiriita. Olen antanut pelkojeni sanella.

Asiaan voi liittyä monenlaisia pelkoja, mutta nostan nyt esiin kaksi pääpahista, joista kummankin olen napannut kiinni rysän päältä.

Pahis 1: Kilpailu

Kun kehuminen on vaikeaa, on kyse usein siitä, että alitajuisesti koemme toiset ihmiset uhkana ja kilpailijoina. Voidakseen vapautua näkemään, myöntämään ja siten omistamaan maailman upeus on päästettävä irti pelkopohjaisesta vertailusta. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Aina kuulee puhuttavan, ettei toisen hyvyys ei ole meiltä pois. Se on hieno lause, mutta uskommeko sen todella, vai onko totuus toinen suljetun esiripun takana?

Etenkin kurjuudessa ja puutteessa elävän on hankala kokea tämän maagisen lauseen tenho. Menetyksen kohdalla katkeruus on ymmärrettävää. Haluaisiko esim. lapsensa hiljattain menettänyt kehua toisen lasta? Tai jalkansa menettänyt toisen liikuntakykyä? Ei tietenkään. Eikä tarvitsekaan!

 

Toisinaan kilpailu ja vertailu kuitenkin värittävät elämää enemmän kuin huomaammekaan. Kenties emme näe omia kykyjämme tai uskalla astua esiin. Tällöin muiden taidot tai rohkeus näyttäytyvät uhkana.

Ratkaisuna kilpailullisen asetelman purkamiseen toimii erillisyyden tarkastelu uusin silmin. Voisivatko toisen upeat piirteet olla sittenkin myös omiamme? Meissä jokaisessa on piileviä kykyjä ja ominaisuuksia, joita ihailemme muissa. Joskus olenkin kuullut sanottavan, että lempimuusikkosi (minulla esim. Celine Dion) olet sinä. Hän on sinun sisäisen muusikkosi ulkoinen heijastuma. Ihan sama, vaikka hän onkin eri ihminen, hän on sinä. Tämä voi olla vaikea ajatus ensialkuun, mutta laskeuduttuaan se on erittäin antoisa ja sisäistä universumia laajentava tapa katsella maailmaa.

Mikäli emme tunnistaisikaan toisen kykyä itsessämme, on tärkeä ymmärtää, että meillä itsellämme on sen sijaan jokin muu kyky. Kaikissa ei voi olla pinnassa kaikkea, mutta kaikille riittää jotain. Kun kilpailu hellittää, voimme iloita toistemme kyvyistä kuin ne olisivat omiamme. Laajentamalla näkökulmaamme voimme tuntea ylpeyttä ja iloa niin paljosta enemmästä.

Kun myönnämme siis oman upeutemme, muiden kehumisesta tulee paljon helpompaa. Tämän olen kokenut henkilökohtaisesti.

Pahis 2 : Sisimmän paljastaminen

Kehuessamme muita on pelkona, että meidät koetaan lapsellisiksi höppänöiksi. Emme olekaan kriittisiä ja analyyttisiä, vaan ihastelemme yksisarvispaitaa! Paljastamme sisimpämme ja ajatuksemme muille. Avoimuuden, ilahtuneisuuden tai arvostamisen. Ja mikä sen ihanampaa!

Silti suuri osa meistä valitsee pitää ajatukset pään sisällä, ihan varmuuden vuoksi. Tottumussyistä tai kenties siksi, että niin tekevät kaikki muutkin. Emme kehu hyvää palvelua. Emme kehu kahvilan tuotteita pois lähtiessämme, koska niidenhän kuuluu olla hyviä. Emme kehu, että puoliso vei roskat tai pesetti auton, koska hänenhän kuuluu… Entä kehummeko itseämme enää mistään?

 

kehuminen, nainen

Minä olen höppänä.

En halua pitää asioita itsestäänselvänä, sillä ne eivät sitä ole, ja havaitsemme tämän yleensä vasta aivan liian myöhään. Haluan arvostaa pieniä asioita ja sanoa sen ääneen. Silti jossain minullakin menee raja. En aina kehu yksisarvispaitaa, vaikka ilahtuisin siitä. Aivan kuten monen muunkin kohdalla, kehuminen on asia, jossa jokaisella on oma balanssinsa. Kun laajennamme reviiriämme, piirtyy uusi raja-aita aina jonnekin.

Viime aikoina on käynyt niin, että olen vain jotenkin heltynyt koko ihmiskunnalle. Koen muut entistä vähemmän uhkana, ja siksi puhun entistä enemmän totta. Hyvässä ja huonossa. Monesti yllätyn itsekin, että mitä vähemmän seison itseni tiellä, sitä onnellisempi olen.

Varmasti lähes jokainen tietää, kuinka pelottavaa voi olla hypätä ponnahduslaudalta veteen ensimmäistä kertaa. Saatamme jahkailla vaikka kuinka pitkään. Kun sitten lopulta päätämme, tapahtuu liike nopeasti. Kohta löydämmekin itsemme jo vedestä, yllättyneinä, mutta kiitollisina, että teimme sen. Tällaisia pieniä mielen ja kehon liikkeitä vaatii ajatusten rohkea esiintuominen – myös toisinaan se muka-helppo-kehuminen.

 

Ihmiskohtaaminen

Tapaamani saksalaisnainen ei ole ainut, jota olen kehunut viime aikoina. Kuitenkin juuri hän jäi erityisesti mieleen. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo nainen heijasti minua, tai tarkemmin sanottuna yhtä puolistani, itseni ulkopuolella. Hän osti vaatteitani, joten on erikoista ajatella, että hänellä on nyt myös palanen minun elämääni.

En kuitenkaan kehunut häntä saadakseni hänestä maksavan asiakkaan. Tein sen halusta puhua ajatukseni ääneen. Spontaanius on taito, jonka voi kadottaa, mutta löytää jälleen uudelleen. Ja kun ajatellaan ihmiskohtaamisia, jonkun on aina murrettava jää. Tai sitten kohtaamista ei tule.

 

Kummanlaisen maailman sinä valitset? Rohkean ja rajoja rikkovan vai etäisen, tutun ja turvallisen?

 

Lue myös rohkeuteen liittyvä kirjoitukseni Rohkeus palkitsee: Kolme syytä uskaltaa mitä tahansa.

Taidepostikortit verkkokaupastani!

 

 

Tykkää tai jaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *