Kun kohtasin itseni

Itsensä kohtaaminen - kultainen aarre - tyttö ja pääkallo

Aluksi en halunnut kohdata itseäni – vaikka luulin niin. Kuvittelin tuntevani itseni, ja aina kun jotakin uutta tietoa nousi esiin, hämmennyin ja halusin unohtaa sen nopeasti. Näennäisitsetuntoni oli hyvä, ja uskoin, että se on elämän ainoa kerros. En ollut tietoinen alapuolella piilottelevista kerroksista. En halunnut olla. Ne olivat ahdistavia. Meni pitkän aikaa ennen kuin todella kohtasin itseni.

Olin omaksunut tietyt toimintamallit, jotka suojelivat. Ne auttoivat elämään kohtaamatta kaikkea. Saamaan hyväksyntää, selviämään helpolla. Nuo toimintamallit toimivat pitkään, kunnes lopulta kaikki alkoi tökkiä. Syntyi tarve voida paremmin. Syntyi orastava halu kohdata itseni ja oma sisäinen tuskani. Jos kaikki olisi mennyt elämässäni ”ihan hyvin”, en olisi tässä pisteessä tänä päivänä.

Kun kohtasin itseni: Huutavat asiat

Kun tietoisuus on tottumuksien kangistama, tarvitaan suorastaan huutavia asioita. Ja niitä minä sain. Elämäni oli joskus melkein täynnä huutavia asioita. Asia kerrallaan aloin ottaa niitä vastaan. Aloin kuunnella itseäni sen sijaan, että olisin vain selviytynyt vanhoilla kaavoilla. Se oli työlästä ja hankalaa, sillä päässäni oli vääristyneitä uskomuksia siitä, ettei itsekkyys olisi oikein. Ja että minun tulisi olla aina pidetty, hyväksytty ja ymmärretty. Kaikki tuo oli poikkeuksetta kiilannut oman hyvinvointini edelle. Jouduin pitkään arpomaan, voiko niin tai näin tehdä. Kun ihmisarvoni perustui suorittamiselle, oli vaikea päästää siitä irti. Mitä jäisi jäljelle?

Edelleenkin on haastavaa huomata, milloin suoritan jotakin tarve- ja pelkopohjaisesti ja milloin puolestaan teen sen omasta vapaasta halustani käsin. Nyanssit on niin hienoja, ja niiden erottelu vaatii opettelua.

Kohtasin itseni vasta saatuani tilaa

Itseni kohtaaminen vaati ennenkaikkea tilaa. Muutos vaatii pysähtymistä, ja hektisessä elämänvaiheessa sille ei ole paikkaa. Konkreettisella tasolla sain tilaa asumalla ulkomailla ja ottamalla etäisyyttä kaikkeen totuttuun. Elämäni tuntuu olleen kuin ohjelmoitu siten, että otollinen paikka itseni kohtaamiseen avautui. Sain huutavia asioita. Sain tilaa. En saanut pilvin pimein ymmärtäjiä, mutta muutama sellainenkin seisoi vankkumatta rinnallani. Kun kädessäni oli tällainen värisuora ja aika kului, alkoi tietoisuuteni “alapuolen kerroksista” vähitellen avautua.

kohtasin itseni - ratsukko laukkaa rannassa, ja peilikuva heijastuu pintaan

Piilotettu vyyhti

Itseni kohtaaminen on tapahtunut pala palalta, askel askeleelta. Vaikka muutos on tapahtunut kuin itsestään, se on ollut työlästä ja aikaavievää. Välissä on ollut pitkiäkin taukoja ja ”taantumia”. Nyt näen sen kuuluvan asiaan. Tuskaa välttelee vaistomaisesti, ja vaikka ihminen olisi valmis sen vastaanottamaan, on silti hankala huomata itsestä jotakin uutta.

Vyyhtini tuntui alkuun varsin piilotetulta. Pelon ja häpeän tunteet, joita elämäni varrella olin kokenut, olin varsin tehokkaasti koettanut unohtaa. Ja se oli toiminut! Muutama ongelma oli tiedossani, mutta luulin tietäväni niistä jo kaiken. En ymmärtänyt, että näkemäni oli jäävuoren huippu! Kun meditoin, asioita alkoi nousta pintaan.

Ja totta kai sanoin monta kertaa, että ai sinä, muisto, en minä sinua halua. Mene pois! Halusin jotain erilaista, jotain parempaa. Etsin jotain ”henkisempää”. Näen paljon näkyjä, ja halusin seikkailla tuossa taikamaailmassa ja toivoin sieltä (eli ulkoapäin) löytyvän vastauksen. En todellakaan halunnut kokea sitä, minkä olin painanut alas, arkistoinut sisimpäni uumeniin. Mutta niin siinä kuitenkin tapahtui.

Kohtasin itseni – Mikä on seuraava askel?

Taideterapiakoulutuksessani nousi toistuvasti esille eräs kysymys: Kun olen nyt tiedostanut ongelman, mikä on seuraava askel? Kuinka edetä?

Oman kokemukseni mukaan asioille ei useinkaan tarvitse tehdä mitään. Nähdyksi ja kohdatuksi tullessaan ne menettävät vihdoin voimansa. Kuin pelottava autiotalo nähtynä kirkkaassa päivänvalossa: Ääni tulikin heiluvasta ikkunasta. Hämähäkit olivat totta, mutta tarkemmin ajateltuna ne eivät mahda minulle mitään. Lamppukin yhä toimii, jos olisin pimeässä vain löytänyt katkaisijan. Kaikki onkin ihan hyvin.

Pitäisikö hankkia tämä autiotalo ja laittaa se kuntoon? Ehkei nyt sentään! :´D

Lapsuudessa pelkäämämme ilmiöt näyttäytyvät edelleen pelottavina, ellemme pääse tarkastelemaan niitä uusin silmin.

Ensioivallus kuitenkin harvoin riittää johdattamaan ratkaisujen ääreen. On luonnollista haluta saavuttaa nopeasti seuraava askel, mutta usein sen tavoittaminen vaatii vielä suurempaa tietoisuutta; asioiden integrointia ja läpinäkyvyyttä itseen. Kun tietoisuus ongelmasta ja sen syistä on kasvanut tarpeeksi, piirtyy tikapuihin uusi puola.

Seuraava askel on luoda uudenlaista elämää, vapaudesta käsin. Niin, etteivät pelot sanele enää vaan ilo. Kasvaneen tietoisuuden myötä saatamme huomata toimineemme itseämme vastaan, jolloin korjausliike on suotava. Tai monia pieniä korjausliikkeitä. Vain itse voimme tietää, mistä asioista on kyse ja mitä tarvitsemme. Jonkun tulee lisätä jotain, jonkun vähentää. Kun sisäistä ääntä alkaa kuunnella, se vahvistuu.

Kevätsiivous

Kun kohtasin itseni, luulin tuntevani itseni läpikotaisin. Kunnes jouduin taas oppimaan lisää. Ja taas. Kun kohtasin itseni, ymmärsin lopulta, että se oli vasta alku. Olen selvästi jonkin alussa, uudenlaisen elämän, jossa oppiminen on osa elämää ja tavallaan kiihtyy.

Nykyisin koen, että haluan kohdata itseäni. Joskus se pitää paikkansa ja joskus ei, sillä harvoin se käy täysin kivutta. Se kuitenkin helpottuu, sitä osaa odottaa. Hankaluuksien kohdalla yhä useammin toivon oppivani jotain itsestäni sen sijaan, että vain syyttelisin muita. Kangistuneiden kaavojen huomaaminen on aarre, uudenlaista pääomaa. Tuskan hetkellä olen kuin siivooja pölyhuiska kädessään, joka toivoo löytävänsä nurkasta oikein kunnon villakoiran.

kohtasin itseni - siivooja valmiina hommiin

Sillä tavallaanhan itsensä kohtaaminen on kuin kevätsiivous: siivotaan jotakin vanhaa ja pinttynyttä pois uuden, valoisamman tieltä. Ja kun koti hohtaa siisteyttään, niin entistä vähemmän tulee murehdittua kuinka aikaisemmin oli sotkuista. Sama pätee itseni kohtaamiseen: Seuraavan askeleen todeksi eläminen parantaa vähitellen edellisen askeleen tuskaa. Se ei unohdu eikä sen tarvitsekaan. Ymmärryksen valossa se muuntuu. Se ei enää haittaa samalla lailla. Se oli joskus, muttei enää. Osa elämää.

Ja kun menneisyys on todella mennnyttä, aukeaa tulevaisuus kaikkine mahdollisuuksineen. Vapaa maailma, jossa on valtavasti uusia vaihtoehtoja.

Joko sinä olet löytänyt sen?

Riikka

Atlantinlootus FB:ssa

Luonnon viesti kertoo sanomansa, joka valikoituu juuri sinulle tähän hetkeen.

Tykkää tai jaa:
error