Kun koko elämä on feikkiä – laskeutuminen todellisuuteen

feikkiä

Hieman ehkä liioittelen: tietenkään elämäni ei koskaan ole ollut täysin feikkiä. On paljon asioita, joita mikään ei vie pois. Puhaltava tuuli, kukkivat kevään kukat, laituriin liplattavat aallot. Kuitenkin kun moni asia elämässä on jollain lailla keinotekoista, kaunisteltua tai jopa valhellista, voi tällainenkin tunne nousta.

Itselleni tällainen tunne on noussut ja vain vahvistunut sen myötä, kun olen saanut uutta perpektiiviä ja löytänyt tilalle enemmän aitoutta. Kysymys ei ole siitä, onko jokin hyvää tai huonoa vaan yksinkertaisesti tuntuuko jokin asia pinnan alla todelta vai ei.

Normaalit viattomat asiat voivat tehdä elämästä feikkiä

Feikkejä asioita voi olla esim. ettet voi mennä meikittä mihinkään, tai jollain muulla tapaa kauhistelet ja peittelet ulkomuotoasi sellaisenaan. Jollain tämä on niin ylivirittynyt, ettei kyseinen henkilö voi mennä mihinkään ilman meikkejä, tekoripsiä, hiuslisäkkeitä ja tolppakenkiä – tai Ferraria, Breitlingia ja iPhone X:ää – eli mitä tahansa tärkeäksi koettavaa asiaa, jolla ei oikeasti ole ympäristölle juuri merkitystä. Vaatimuslista ja -taso vaihtelee, mutta kyse on silti samasta asiasta – ettei luonnollinen minä riitä eikä kelpaa.

Feikkiä tunnelmaa voi lisätä mikä tahansa näytelmä, esim. tarve esittää olevansa hyvää pataa jonkun kanssa, vaikka tunne sanoo ihan muuta. Tämä voi mennä niin pitkälle, että pidät yhteyttä vuosikymmenten läpi etkä hyväksy tunnettasi, joka kerta toisensa jälkeen nousee. Toisin sanoen et hyväksy tosiasioita ja elät utopiassa.

Feikkiyden tunnetta voi lisätä myös se, kun et uskalla kertoa mielipiteitäsi. On erittäin ymmärrettävää, että joskus tuntuu turvallisimmalta jättää mainitsematta oma uskonto (tai ateismi), poliittinen puolue tai jokin muu ajatus tai ideologia. Mutta kun kommunikaatiossa valitset olla näyttämättä itseäsi, herää kysymys, keskustevatko muut sinun kanssasi vai sittenkin näytellyn hahmon, roolin? Ja toisaalta, voiko keskustelulla olla silloin mitään annettavaa?

feikkia
Sshhh! Älä kerro niille mitään.

Sain sen, mistä luovuin

Olen kokenut mainitsemistani esimerkeistä jokaisen. Olen taitava meikkaaja ja nykyisin saan siitä iloa ja koen sen olevan myös osa naisellisuuttani sekä itseilmaisua. Välissä oli kuitenkin pitkä ajanjakso, jolloin vähensin dramaattisesti meikkaamista ja tarkastelin sitä pakkoa, jonka vuoksi asiaa suoritin vuosikausien ajan.

Vaatimustasoni itseäni kohtaan oli ehdottomasti liian korkea. Sosiaalisissa tilanteissa halusin olla “parhaimmillani”. Jollain tasolla niin tietysti haluan edelleen, mutta olen hyväksynyt muunkin vaihtoehdon, enkä siten jaksa enää stressata asiasta. Meikatun-kauniin rinnalle on noussut muita arvoja, kuten luonnollinen-kaunis tai “välitön”. Ne kilpailevat keskenään, mutta tärkeintä on, etten toimi enää automaattisesti tarpeen ajamana, vaan minulla on vapaus valita ja ennen kaikkea olla itselleni armollinen. Kun meikattuna oleminen ei ole jatkuvaa ja aukotonta, se ei tunnu enää feikiltä. Se on osa aitoa minää. Aivan kuten se, että puen värikkään mekon, kun siltä tuntuu.

Sain siis sen, mistä luovuin.

Ihmissuhteideni osalta olen aikaisemmin kirjoittanutkin, kuinka feikiksi ne koin johtuen pitkälti omista tarpeistani ja asetuksistani. Tämänkin asian suhteen otin etäisyyttä tarkastelulle ja sain lopulta sen, mistä luovuin. En ehkä kokonaan, mutta siltä osin kuin se mahdollista on.

Kun rakennelma puretaan eikä jäljellä ole enää feikkiä, ihminen saa ensimmäistä kertaa kokea, mitä on jäljellä, mikä on hyvää ja totta. Kun uskallan kertoa, kuka olen ja mitä ajattelen, hatara rooli muuttuu konkreettiseksi henkilöksi. Joskus on pelottavaa löytää oma äänensä, sillä se ei tule miellyttämään kaikkia. Silti totuus on, että jokaisella on vain yksi ääni, yksi oma itse. Kukaan ei ole kaikkea. Kun itsensä löytää, moni ovi avautuu ja yhtä moni sulkeutuu.

Vaikka aitouden myötä moni asia on parantunut, toisaalta myös tietynlainen kulmien oikominen on muodostunut mielessäni täysin hyväksi vaihtoehdoksi. Joidenkin kanssa kannattaa olla vain hyvää pataa ja myhäillä etäältä, mikäli ei oikeasti halua olla näiden kanssa erityisen läheinen. Ei ole tarpeen (eikä aina mahdollista), että ääripäät riitelevät ja syntyy kompromissi. Joskus parempi on, että ääripäät näkevät ja hyväksyvät toisensa yrittämättä muuttaa toisiaan. Pysyvät omilla puolillaan. Se, mikä oli siis ennen mielestäni feikkiä, onkin nyt vain erittäin järkevää.

Totuuteen laskeutuminen on ollut palkitsevaa

Silti oman itseni näyttäminen ei edelleenkään ole piece of cake. Helppoa se tuskin on kenellekään, mutta yleisesti ottaen mitä enemmän “valtavirtaa” olet, sitä helpompaa on olla oma itsensä myös ulospäin.

En omista televisiota (tai netflixiä). Harrastuksiini kuuluu puutarha, luovuus ja meditoiminen. Uskon kokemusteni pohjalta vahvasti “yliluonnollisiksi” luokiteltaviin asioihin. Esim. telepatiaan, enneuniin ja -näkyihin, mutta paljon muuhunkin, kuten reinkarnaatioon. Olisi helppoa ja jopa melko yleistä olla “näistä asioista hieman kiinnostunut” tai “harrastaa” henkistä kasvua. Sen sijaan elän näille asioille. Jollekin se voi olla omituista.

Tämän lisäksi olen pitkälti vegaani, mikä ei sekään ilahduta kaikkia. En kuitenkaan kerro asiasta nyt muuttaakseni muita. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Kukin oma universuminsa. Kerron asiasta siksi, että se on edelleenkin itselleni vaikeaa, tulla esiin omana itsenäni. Aihe on itselleni melko tärkeä, ja kun huomaan vältteleväni sitä, on kyse itsen hyväksymisestä vain osin. Valitsen ennemmin olla tuntematon, määrittymätön. Olematon.

Jollain muulla ei ole mitään haasteita tämän asian suhteen, mutta minä olen vahingossa kasvanut “olemattomuuteen”, tietynlaiseksi seinäkukkaseksi. Tällöin kasvu oman elämäni keskuskukkaseksi, suureksi lootukseksi, vaatii vanhojen kuvioiden murtamista. Sieluni kaipaa olla totta. Sieluni kaipaa hyväksyä itsensä ja jokaisen muun sellaisenaan.

feikkia

Totuuden piilottelu tekee elämästä feikkiä

On minulla muitakin tapoja, joita aavistuksen häpeän paljastaa julkisesti. Kerään mm. lenkillä roskia koiran kakkapussiin tyyliin: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Asun alueella, jossa suuri osa ei kerää edes niitä kakkoja ja aivan liian moni heittää roskan maahan. Miksi taistelen tuulimyllyjä vastaan? Koska se tuntuu hyvältä. Oikealta suunnalta. Roska päivässä – liikkeen perustaja Tuula-Maria Ahonen on todennut, että roskan keräämistä joutuu häpeämään paljon enemmän kuin itse roskaamista. Ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Kai juuri siksi asiaa on hyvä tuoda esiin ja lopettaa se ainainen häpeäminen, jonka me suomalaiset taidamme liiankin hyvin.

Paljastettakoon myös, että jos kaupungilla haltuuni jää puhdas muovi- tai paperiroska, en yleensä heitä sitä roskikseen, vaan vien kotiin kierrätykseen. Maailma on kuitenkin muutoksessa, minkä ansiosta minun on helpompi paljastaa itseni ja nämä tapani nyt verrattuna aikaan 10 vuotta sitten. Toisaalta tuolloin minullakin oli aivan erilaiset tavat…

Minäkö tavis?

Meitä ihmisiä yhdistää miljoona eri asiaa. Perustarpeet, uteliaisuus ja jakamisenhalu. Se, miten kukin toteuttaa tai kokee elämää, ei tee meistä lopulta niin erilaisia kuin ajatellaan. Joku kasvattaa puudeleita ja toinen on poliitikko, mutta ihmisyys tekee meistä silti hyvin samanlaisia. Aivan kuten katsoessamme jotain eksoottista kansaa näemme heidät yhtenä ja samana, samalla tavoin avaruudesta käsin, toisen lajin silmin katsottuna me ihmiset olemme pohjimmiltamme hyvin samanlaisia. Erilaisuus on vain rikkaus, joten miksi piilottelisimme omaa itseämme, omaa tapaamme katsoa maailmaa ja etsiä onnea?

Minäkin olen lopulta ihan tavis. Vaikkei minulla ole televisiota, käytän paljon nettiä. Vaikka pohdin henkisiä asioita, nautin materiasta, estetiikasta, koruista ja taiteesta. Vaikka adoptoin lemmikit, en olisi adoptoinut mitä tahansa eläintä – vaan ne parhaat! Ja vaikka joskus kerään roskia, en sentään tee kaikkea minkä voisin, koko ajan. En edes harrasta kansantanhua tai miekannielemistä.

Ihan normi ihminen. Matkalla pois feikkiydestä, kohti aitoutta.

riikka

P.S. Mistä asioista sinun on vaikea tulla esiin? Kommentoi Facebookissa.

Sinua saattaa myös kiinnostaa: Elämän juhliminen, kaikki ne päivät jotka unohdettiin

Taidejulisteet ja postikortit uusiutuneessa Pieni Taidetehdas-verkkokaupassa!

Tykkää tai jaa:
error