Lapseton elämäni on muuttunut päälaelleen: kurjuudesta iloon ja runsauteen

lapseton-rantamaisema

Tahattomasti lapseton elämä koskettaa monia, mutta kuitenkin vain pientä osaa blogini lukijoista. Tämä kirjoitus on osoitettu tälle pienelle joukolle, primaarin ja sekundaarisen lapsettomuuden kokijoille. Totta kai kaikki muutkin saavat lukea, mutta heidän kannattaa lapsettomuuden kohdalle kuvitella jokin muu ongelma, johon he itse eivät voi vaikuttaa.

Aikoinaan etsin ja googletin tuloksia aiheelle “lapsettomuudesta selviäminen ilman lasta”. Ei löytynyt mitään! Löytyi surkeita valitusvirsiä elämän kauheudesta. Löytyi onnellisia loppuja yllätysraskauden kautta. Yksi ainoa näkemys, tuo todellisuudessa monille haitallinen, jyllää vahvana.

Vähitellen ymmärsin, että minun on löydettävä vastaus itse. Kun löytäisin sen, kertoisin siitä myös muille.

Lapseton elämäni, millaista se on?

Tietenkin se on ihan normaalia elämää, ainostaan ilman jotain asiaa, joka voisi olla.

Voisihan minulla olla hevonenkin, muttei ole – ainakaan vielä. Voisin kokea surua siitä, ettei minulla ole hevosta. Etenkin, jos kaikilla muilla olisi hevonen ja vain hevosellisia pidettäisiin “oikeina aikuisina” ja hevosen omistajuutta aidon perheen mittarina. Tällöin voisin todellakin tuntea olevani vajaa ja puutteellinen ilman omaa ihanaa hörisijää. Tai sitten voisin vain todeta, ettei muiden mielipiteillä tai arvottamisilla ole sittenkään itselleni väliä. Elämäni hevosettomana on hyvää! Menetän paljon, mutta samalla saan erittäin paljon. Sama pätee lapsettomuuteen.

Taitekohta

Olen matkannut aiheen kanssa pitkän tien, ja vihdoin tullut taitteeseen, jonka jälkeen on vain valoa. Tuli mitä tuli, mutta olen löytänyt onnen jo ihan muuta kautta. Itsestäni. Haluan rakastaa itseäni, uskaltaa olla se mikä olen. Tulla esiin kuorestani (ja inspiroida muita tekemään saman). Se on suuri ja monimutkainen asia, joka menee niin syvälle ja niin hienoisiksi juonteiksi, ettei sitä tai sen puuttumista yleensä varsinaisesti näe. Minä kuitenkin löysin oman arvottomuuteni, sen kaiken takana piilotelleen.

Kun tarkemmin ajatellaan, itse asiassa juuri lapsettomuus, sen luoma aika (verraten lapsiperheen kiireisyyteen) ja tuntemani tuska auttoivat minut oikeille jäljille. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, ettei tuntemani tuska liittynytkään varsinaisesti ulkoiseen objektiin, lapseen. Ei, tuskani liittyi tietynlaiseen tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen, jota olin tuntenut koko elämäni ajan, ja josta kuvittelin pääseväni eroon erilaisten saavutusten ja “omistamisien” kautta.

Itse asiassa juuri tämä eksyksissä olo, tyhjyys, oli helvetti, jonka rinnalla lapsettomuus on pelkkä käytönnönasia. Olinhan kaikki nuo vuodet myös monella mittapuulla katsottuna menestyvä, pidetty, hyvässä avioliitossa, luova ja kielitaitoinen nuori nainen. Elämässäni oli paljon lahjoja, joista ammentaa (- ja joista yksikin olisi ollut jonkun toisen taivas!) Nuo asiat eivät kuitenkaan merkinneet minulle mitään. Osa lahjoistani, kuten herkkyys ja selvänäköisyys olivat asioita, joita ei osattu arvostaa ympärilläni. En ymmärtänyt, minkä aarteen äärellä oleilin. Olin pelokas ja riippuvainen muiden mielipiteistä. En miettinyt tarpeeksi, mitä minä haluan, vaan mitä muut minulta odottavat. Suhteideni dynamiikka oli päin prinkkalaa, palvelin muita. Annoin enemmän kuin otin.

On sanomattakin selvää, ettei mikään ulkoinen, kuten ihana aurinkoinen vauva, olisi parantanut sisäisiä haavojani. Minulle se kuitenkin oli pitkään ainoa ratkaisu: se ainoa tie onneen, jonka silmissäni näin.

lapseton-nainen ja seppele

Lapseton elämä: monta näkökulmaa

Kuten olen aikaisemminkin pohtinut, lapseton elämä saa sen arvon, jonka sille itse annamme. On paljon vapaaehtoisesti lapsettomia, ja tiedän heidänkin lukeneen kirjoituksiani lapsettomuudesta.

Aikoinaan ajattelin, että olemme eri puolilla, mutta nyt näen, että itse asiassa toisenlainen näkökulma voi olla hyvinkin tervehdyttävä. Elämmehän polariteettien maailmassa, jossa kumpikin on samaan aikaan totta: Lapseton voi kaivata lasta, mutta nauttia silti siitä, mitä hänellä on. “Lapsellinen” voi puolestaan kaivata vapautta ja silti arvostaa täysillä omaa aarreettaan. Joko- tai ajattelu on historiaa. Sen sijaan eduksi on, mikäli pystymme hyväksymään sen puolen jokea, jolle elämä on juuri meidät viskannut.

Toki lapsettomuudessa ei ole pakko yrittää nähdä mitään hyvää. Eihän onnellinenkaan ole pakko olla. Kuitenkin jokainen sisimmässään tietää, että jatkuva onnettomuus on hukkaan valuvaa elämää.

Liian usein lapsettomuuden kohdalla ajatellaan, että onnettomuudesta pääsee vain vanhemmuuden kautta. Unohdamme kokonaan toisen vaihtoehton. Emme halua nähdä sitä, koska emme yksinkertaisesti usko siihen. Tuo toinen vaihtoehto on Onnellinen lapseton.

Ei onnellinen siksi, että vihaisi lapsia. Ei siksi, ettei haluaisi tai ettei mitenkään kestäisi perhe-elämää. Vaan ainoastaan siksi, että hyväksyy elämän kulun. Huomaa puutteen sijaan kaiken hyvän ja erityisen.

Emmehän voi takertua puolisoonkaan, joka haluaa lähteä. Tai käskeä kadonnutta terveyttä palaamaan. Voimme vain tehdä tehtävämme ja sen jälkeen antaa elämän kuljettaa. Voimme vain ottaa elämän vastaan, sellaisenaan.

Muutos onnettomasta lapsettomasta onnelliseksi lapsettomaksi on haastavaa.

Irtipäästäminen ja sisäinen muutos vie yleensä vuosia aikaa. Niin on ollut omallakin kohdallani. Ensin vuodet olivat toisiaan huonompia, kunnes päädyin tälle polulle. Sen jälkeen jokainen vuosi on ollut entistä helpompi, kunnes lopulta saavuin merkittävään risteykseen. Sen jälkeen on vain valoa. Vain runsautta, mahdollisuuksia! Kävi niin tai näin, olen taivaassa. Miksi? Koska heräsin totuuteen. Minulla on jo niin paljon, etten meinaa pysyä nahoissani!

Soulmate-puoliso. Koira ja kissa. Talo. Auto. Keho, Naiseus, Luovuus! Mahtavia yhteistyöprojekteja. Visiot omasta urasta. Haaveet. Koheneva terveys, luonnonmukainen ravinto, kiinnostuksenkohteet. Lista on loputon!

Olen onnellinen vähemmästäkin: asiasta kerrallaan. Kun iloitsen koirasta ja kissasta, en edes muista, onko minulla taloa – tai lasta. Voin iloita runosta tai siitä, että istuttamani siemen itää. Ilonaiheiden ja mahdollisuuksien rajattomuus lisää yleistä runsaudentunnetta ja innostusta.

Tämän lisäksi kehooni on laskeutunut voima ja auktoriteetti. Se sanoo höpöpuheiksi omia opittuja epävarmuuksiani. Näkee upeuteni. Se on uskottava, voittaa ja ylittää kaiken muun. Mieheni sanoo, että Freudin mukaan kyseessä on sielun se osa, joka ei ole manifestoitunut maan päällä: miehellä Anima, naisella Animus.

Minulle on kuitenkin se ja sama, mikä se on. Pääasia, että se on vihdoin täällä!

Koettuani, millaista on olla tahattomasti lapseton, olen kerryttänyt valtavasti ymmärrystä.

Minulla on kokemusta hädästä, katkeruudesta ja vertailusta. Minulla on kokemusta mielen pakkkomielteisestä tarpeesta järjestellä ja määritellä elämän kulkua. Huomaan sen synnyttävän aivan valtavasti tuskaa. Ensin tuo tuska on ystävä, puolellasi, mutta pitkässä juoksussa se muuttuu viholliseksi. Se haluaa jotakin, eikä mikään muu enää kelpaa.

Saadaksemme välimatkaa tuskan kokemukseen jonkin muun on tultava tilalle. Jos ajatellaan, että olemme vuotavassa veneessä, vierelle on ajettava toinen vene, jolle varovasti ryömiä. Uusi vene vie erilaiseen määränpäähän. Ensin emme halua sinne, mutta lopulta se näyttäytyy pelastuksena.

Uusi vene on pakollinen. Ilman vaihtoehtoja ja uusia mahdollisuuksia, ilman elämän kauneutta ja toivoa on mahdotonta liikkua eteenpäin. Asiaa luonnollisesti vaikeuttaa se, että keskellä kurjuutta meidän tulee itse löytää jälleen elämän ihanuus.

lapseton-satumaisema
Löytäisitkö jälleen elämän ihanuuden?

Kun liikumme eteenpäin elämässä, päästämme irti vanhasta.

Elämä jatkuu, tulee jotain muuta. Se muu voi olla erittäin hyvää. Kun tarkemmin ajatellaan, elämä on hyppy tuntemattomaan meistä aivan jokaiselle. Koskaan emme saavuta pistettä, jossa olisimme “turvassa ja valmiita”. Lapsettomuuskaan ei ole päätöspiste, vaan vasta jonkin uuden alku.

Tänä päivänä ei ole enää yhtä oikeaa. Ei yhtä tietä onneen. Erilaiset elämänpolut ja -tarinat rikastuttavat meitä kaikkia. Jos sinun tai minun tieni on lapseton, sen ei tarvitse olla huono, päin vastoin.

Päätin kirjoittaa tämän jutun tehdessäni itselleni vyöhyketerapiaa kaikessa rauhassa istuen sängyllä lenkin ja suihkun jälkeen. Tajusin hyödyntäväni lapsettomuuden tarjoamaa aikaa nykyisin entistä enemmän itseni hyväksi, rakkaudeksi. Aikoinaan nämäkin ajat olisivat valuneet hukkaan. En olisi osannut arvostaa sitä, mitä minulla on. Nyt kirjoitan, maalaan ja nautin ihanasta rauhasta. Rakastan myös lapsia, mutta mitä sitten? Kaikkea ei voi olla yhtä aikaa, ja minun elämäni on mennyt näin. Ei ole vale eikä tabu sanoa, että olen onnellinen!

Muutaman kuukauden kuluttua koittaa minun ja mieheni 11. hääpäivä.

Talomme on täynnä iloa ja rakkautta! Olemme kypsyneet paljon viime vuosien aikana. Tiedostan, että nuoruus on taaksejäänyttä elämää. Minua ei pelota. Kummastakaan meistä ei tunnu, että jotain puuttuisi. Silti puhumme lapsistamme. Henkisen kasvun polku on avannut päättymättömän avaruuden eteemme. Ilman sitä kokisin olevani vain puolikas, hukassa.

Lapsettomana sen sijaan koen olevani kokonainen ihmisenä, naisena. Lapsettomuus ei määritä sosiaalisia suhteitani tai arvoani. Se ei vaikuta seksielämääni tai naiseuden kokemukseeni. Ei enää. Oikeastaan päin vastoin: Vasta tänä aikana olen ymmärtänyt naiseuden mahtavan voiman ja potentiaalin.

Vihdoin koen olevani valmis ottamaan elämän vastaan. <3

Aiheesta lisää:

Lapsettomuus, ei hyvä eikä huono asia

sekä  4 syytä lapsettomuuden tuskaan

Odotus

ODOTUS on valokuvateos viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta on palannut kuvattavineen näiden lapsettomuuden kannalta merkityksellisiin paikkoihin yhdeksän kuukauden välein viiden vuoden ajan. Tarinat on kirjoittanut toimittaja Anna Pihlajaniemi. (Affiliate-linkki Adlibrikseen!)

Huom. Otan kommentointimahdollisuuden pois englanninkielisten roskaviestien vuoksi, joita satelee. Voit tykätä, jakaa tai kommentoida juttua Facebookissa. ❤️

Tykkää tai jaa: