Minäkuva: onnellisuuden perusta – voiko sitä muuttaa?

itsetunto

Minäkuva on itsetunnon ja itsensä rakastamisen perusta, joita puolestaan voisi pitää koko onnellisuuden perustana.

Sananmukaisesti minäkuva on kuva, jonka näemme itsestämme. Tämä kuva on alati muuttuva, eikä se koskaan ole koko totuus.  – Itse asiassa minäkuva on usein kaukana totuudesta. Toisinaan se voi olla inhorealistinen sepitelmä, jonka tarkoituksena on suojella itseä tulevilta pettymyksiltä. Et sinä kuitenkaan osaa… Ei sinun kannata… Hyväntahtoisia suojelevia lauseita, jotka johdattavat kuulijaansa pois elämästä ja sen kolhuista suojattuun masentavaan vankilaan.

Toisaalta minäkuva voi myös rakentua pakotetulle menestykselle ja virheettömyydelle. Tällöin emme salli itsellemme heikkouksia. Kaiken pitää näyttää hyvältä ulospäin. Suorittavuus, vaativuus, kynttilän polttaminen molemmista päistä ja burn out.

Kumpikaan ääripäistä ei ole ravitseva – eikä toistaan parempi. Alisuoriutuminen ja ylisuoriutuminen, mitä samaa niissä on? Molemmat kumpuavat jonkinlaisesta minäkuvan haavasta sekä alemmuudentunteesta. Molemmat estävät hyppäämästä mukaan elämän luonnolliseen virtaan.

 

Minäkuva – viesteistä kudottu matto

Minäkuva kertyy pitkän ajan saatossa. Jo lapsina kuulemme arvioita siitä, millaisia olemme. Kiltti, tuhma, reipas… Myöhemmin minäkuva alkaa hahmottua itsearvioinnin kautta. Arvioimme itseämme ikäänkuin toisten ihmisten silmin, mutta todellisuudessa paljon kriittisemmin kuin miten muut meidät näkevät. Tämän vuoksi tarvitsemme minäkuvalle positiivista vahvistusta ulkopuolelta. Todistetta, etteivät pelkomme olisi totta. Kuitenkin niin pitkään, kuin itsekriittisyys on olemassa, ei mikään ulkoinen todiste sitä kumoa.

Ulkoisista viesteista sekä kuvitelluista muiden mielipiteistä punoutuva minäkuva on kuin harva matto. Kehu siellä, toinen täällä, mutta jokin punainen lanka puuttuu. Matto kaipaisi kovasti vahvistusta. Etsimme paikkaamme ja rooliamme ollaksemme arvokkaita muiden silmissä. Tarvitsemme validointia ulkopuolelta. Statusta, jonka takaa puhua. Yhteisöä. Turvaa.

Toisinaan, kun emme saakaan arvostusta ulkoapäin, mattomme kokee kriisin ja alkaa rispaantua. Mitä jää jäljelle, jos muut eivät näe hyvyyttämme, eivät ymmärrä meitä ja tulkitsevat meidät väärin?

Jäämme omakuvamme kanssa yksin. Katsomme peiliin, aivan hiljaa. Kenties se on parasta, mitä voi tapahtua.

minäkuva

Inventaario

Aika ajoin minäkuvalle olisi hyvä tehdä inventaario. Tarkastella sitä uusin silmin. Kuka minä olen, yksin ilman viitekehystäni? Mitä tunnen? Mitä minä haluan? Kun elämme pitkälti roolien kautta ja määritämme itseämme muiden ihmisten silmin, voi puhdas näkymä tuntua ensin melko tyhjältä.

Tyhjyys on hyvä. Tyhjyys on lähtökohta. Vaikka hankkisimme maailman pienimmät kangaspuut, ja aloittaisimme maailman pienimmän maton kutomisen, silloin kun kuteet ovat totuudellisia, punomme mukaan oman sielumme. Matosta tulee vahva. Voi olla, että jonain päivänä aikaisempi repaleinen suuri matto on yhtä tyhjän kanssa. Pisteet, joita vuosia keräsimme, muuttuvat käyttökelvottomiksi. Valuuttamme on vaihtunut.

Minäkuva voi perustua monille asioille, jotka eivät varsinaisesti ole meitä itseämme. Kun emme suo asialle aikaa mielessämme, itsestäänselvyydet pyörittävät maailmaa. Kun jokin on kerran muodostunut totuudeksi, sillä on voimaa. Sen purkamiseksi tarvitaan vastavoima: pysähtyminen ja kyseenalaistaminen.

 

Kotka

Mitä enemmän ymmärrämme itseämme ja tarpeitamme, sitä helpompaa on päästää irti vanhentuneesta omakuvasta. Siitä, millaisia meidän pitäisi olla.

Viimeisimpiä oivalluksiani on, että olen kuin villi kotka. Olen hyvin tarkkaavainen, rakastan olla luonnon ääressä, yksin. Minussa on voimaa, jota käytän harkitusti. Tarvitsen rauhaa ja luonnon elementtejä. Minun on oltava iskussa, läsnä, tai elämä valuu hukkaan. Katseeni on havainnoiva. Olen empaattinen, mutten ota vastuuta muiden onnellisuudesta. Elän omaa elämääni. Olen villi ja vapaa.

Ymmärtämällä sisäistä kotkaani ymmärrän, etten voi olla samaan aikaan vaikkapa murmeli. Eikä minun tarvitse. Hyväksyn totuuden.

minäkuva

Minäkuva muuttuu

Kun näemme jotakin ihanaa, kuten pienen pörröisen koiranpennun, rakkaudentunne sisällämme syttyy heti. Rakastaminen ei ole vaikeaa: se on automaattista, luonnollista ja helppoa! Kun sitten näemme itsemme, jokin on toisin. Näkymme on jakautunut. Emme näe puhtaasti. Tämä on itse ongelma, ei se, ettemme osaisi rakastaa.

Lienee tuskin sattumaa, että vääristynyttä minäkuvaa on vaikea rakastaa. Jokin sisällämme tietää, ettei se ole koko totuus. Katselemme itseämme filtterien läpi, jotka ovat vanhojen tapahtumien ja kaiken kokemamme sumentamat.

Minäkuva voi muuttua. Tai paremminkin: Minäkuvan on muututtava. Meidän on alettava nähdä itsemme paremmassa valossa ja annettava entistä suurempi arvo omille erityispiirteillemme. Sitä varten on huomattava, minkä läpi kaikkea katselemme. Tämä on aivan yhtä yksinkertaista kuin miltä kuulostaakin. Mutta aikaa se vie. Toisinaan koko loppuelämän.

Toisaalta – mitä voimme menettää?

 

P.S. Olisi ihanaa saada kangaspuut!

Taidejulisteet verkkokaupastani!

Lue myös: Selfie, joka tuhosi sielun

 

Tykkää tai jaa:
error

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *