Uhrautuminen – epäitsekästä vai ei?

Uhrautuminen on asia, jota pidetään yleensä varsin epäitsekkäänä tekona. Tämä on ymmärrettävää, sillä uhrautuessamme teemme tekoja sisintämme tai omaa itseämme vastaan.

Esimerkkejä viattomista vaaranpaikoista:

1. Joku sanoo, että otetaan vielä yhdet, mutta sinun tarvitsee päästä jo nukkumaan. Älä ole tosikko, nyt on harvinainen ilta!

2. Taas eräs henkilö pyytää muuttoavuksi, jo neljättä kertaa. Et viimeksikään saanut palkaksi kuin leffalipun. Tuskin henkilö ymmärtää, että sinulla on omakin elämä ja sen kiireet!

3. Sukulaisesi on puuhannut yhteislahjaa jollekin. Sinun tulee vain maksaa oma osuutesi. Paitsi että itse et ostaisi lahjaa kyseiselle etäiselle henkilölle, etkä etenkään tuollaista lahjaa. Asiasta ei ole sovittu. Mutta nyt lahja on jo olemassa, ja muutkin ovat suostuneet mukisematta järjestelyyn, ja pitävät sitä jopa ihanana ideana. Jos et maksa, olet itsekäs ja kylmä ihminen.

 

Ihmiselämä on täynnä uhrautumisen mahdollisuuksia. Niin pieniä, ettemme itsekään huomaa uhrautuvamme, ja niin suuria, että epäreiluus suorastaan huutaa ja kalisuttaa kaltereitaan sisällämme. On myös paljon odotuksia, joita kukaan ei sano ääneen. Ne roikkuvat ilmassa tottumuksen sivutuotteina. Ilman tietoista ryhtiliikettä helposti vain ajaudumme uhrautuviin tilanteisiin.

Ajatellaan esimerkkejä 1-3. Jos vastaamme, syystä tai toisesta, hieman vastentahtoisesti kyllä, ei päätöksemme välttämättä olekaan täysin epäitsekäs saati tee meistä parempaa ihmistä. Seuraavaksi avaan hieman asiaa.

 

Itsekäs uhrautuminen

Mitä kauemmas livun uhrin roolistani, sitä laajempaa näkyvyyttä siihen saan. Uhrautumalla olen hakenut ja tavoitellut sittenkin jotain itselleni. Yleensä kyseessä on ollut toisten ihmisen hyväksyntä, josta olen ollut koko elämäni riippuvainen – sillä salakavalalla tavalla, joka koskettaa meistä monia. Toinen aspekti asiassa on “hyvän ihmisen” roolin suorittaminen:

Olen halunnut uskoa olevani epäitsekkäämpi ja esim. jaksavampi kuin olenkaan. Ennen kaikkea olen halunnut heijastaa tätä kuvaa itsestäni ulospäin. Jos jotain on pyydetty, en ole antanut itselleni edes aikaa miettiä asiaa. Vastaus on singonnut kuin kaupan hyllyltä. Totta kai! Mitä muuta saisi olla?

Jos muiden mielipide meistä on itsellemme tärkeämpää kuin tämänhetkinen hyvinvointimme, emme voi kuin uhrautua. Kyse on erilaisista vaikuttimista puolesta ja vastaan. Kyse on puhtaasti valinnasta, mutta kun menemme ja uhraudumme, valinta ei ole täysin vapaa.

Joskus voimme tietoisesti valita “uhrautua” ymmärtäen vaikuttavat seikat puolesta ja vastaan. Tällöin herää vain kysymys, onko kyseessä enää uhrautuminen, vai täysin itsekäs ja tiedostettu valinta? Oman halun mukainen.

Kaikki muille tehtävät mukavat teot eivät tietenkään ole uhrautumista. Silti moni melko viaton asia, kuten sääli tai epämääräinen kiitollisuudenvelka, saa meidät helposti uhrautumaan ihan huomaamattamme.

Missä raja kulkee – mitä uhrautuminen sitten on?

Koen uhrautumisen olevan muiden laittamista itsen edelle silloin, kun emme tiedosta kaikkia siihen johtavia syitä, kuten omaa riippuvaisuuttamme, pelkojamme tai tarpeitamme. Tällöin muut ihmiset saavat valtaa valinnoissamme, joiden tulisi olla yksin meidän. Valintamme ei ole vapaa, riippumaton.

Uhrautuminen aikaansaa poikkeuksetta syytöstä. Vaikka syytös ei olisi näkyvää tai kuuluvaa, me tunnemme sen.

Vielä itse uhrautumisen hetkellä kaikki voi tuntua olevan ihan hyvin. Mikään suuri hälytyskello ei välttämätä kilkuta sisällämme. Syytös tuppaa nousemaan pintaan myöhemmin. Etenkin niinä hetkinä, kun petymme kyseiseen ihmiseen jonkin (kenties ihan muun) asian tiimoilta. Silloin muistamme, mitä kaikkea olemmekaan hänen vuokseen uhranneet. Havahdumme raadolliseen totuuteen.

Joskus tarvitsemmekin herätyksen, sillä havahtuminen omaan uhrautuvaisuuteen ei ole helppoa. Uskomme lähes poikkeuksetta olevamme tilanteen tasalla, kartalla, itsestämme ja elämästämme. Mutta alitajuntaa kutsutaan alitajunnaksi juuri sen vuoksi, ettei sinne näy. Se on näkyvän pinnan alla.

 

uhrautuminen-pisara
Maailma näkyvän pinnan alla

Hämähäkki

Uhrautuminen on kuin hämähäkki, joka kutoo pieniä verkkojaan. Sitouttaakseen muita, saadakseen jotain itselleen.

 

Kun nyt teen näin, vaikken suoranaisesti haluaisi, niin sinun pitää vähintään muistaa arvostaa minua sitten kun…

Jos nyt vielä suostun, niin ensi kerralla et sitten kysy enää minua.

Ok, suostun, ja sinunkin on sitten joustettava ensi kerralla, kun jotain pyydän.

 

Harmi vaan, hämähäkki ei osaa puhua. Se olettaa. Kutoo niin ahkerasti. Uhrautuu ja pettyy. Hämähäkki ei usko uhrautuvansa, vaan kokee tekevänsä kaiken hyvää hyvyyttään, pyyteettä. Siksi esiin tullessan totuus riipaisee syvältä.

 

Hämähäkki luulee, että kaikki puhuvat samaa kieltä hänen kanssaan. Että kaikilla olisi sisäinen tarve miellyttää toisia ja tehdä kompromisseja. Harvinaista tämä ei toki myöskään ole, joten hämähäkki voi päästä yllättävän pitkälle rakennelmissaan. Kunnes tulee sade rankka. Nousee viha ja pettymys. Toinen ihminen ei arvostakaan meitä yhtä paljon kuin me olemme teoillamme arvostaneet häntä.

 

Saatamme oppia jo lapsina, että välittäminen olisi sama asia kuin uhrautuminen. Oudoksumme ihmisiä, jotka sanovat suoraan mielipiteensä ja osaavat myös kieltäytyä kunniasta tuosta noin vain – ilman suurta haloota tai pitkiä selityslitanjoja. Se, mikä jää usein huomaamatta, on että uhrautuminen itse asiassa vähentää kokemaamme rakkauden- ja arvostuksentunnetta, ei suinkaan lisää sitä.

Saatamme kokea, ettemme uhrautumattomina olisi minkään arvoisia. Että meidän tulisi jollain lailla tienata paikkamme yhteisössä. Tällöin odotamme automaattisesti samaa muiltakin. Kun rakkaus on vaihtokauppaa, vähitellen alkuperäinen tunne kaikkoaa ja korvautuu rutiineilla. Mukaan sekoittuu pelkoa ja vertailua siitä, kuka on hoitanut hommansa parhaiten. Haluamme olla toistemme silmissä hyviä, emme totuus, joka vaihtelee laidasta laitaan.

 

Hämähäkin pahin pelko on, että jos kaikki olisivat vain itsekkäitä, suhteet ja perheet hajoaisivat, eikä mistään tulisi mitään. Siksi hänen on omalla uhrautumisellaan kannateltava linnaketta, jotta yhteishenki säilyisi. Hänen on tasapainotettava itsekkäämpien ihmisten vaikutusta.

 

Uhrautuminen loppuu

Hämähäkin pahin pelko on täysin paikkaansapitämätön. Nähdäkseen tämän hänen tulee uskaltaa kokeilla.

Harva ihmissuhde kaatuu siihen, että opimme arvostamaan itseämme, laittamaan omat rajamme ja purkamaan ne rajat, jotka eivät enää palvele. Ja jos kaatuu, niin oliko suhde kestävällä pohjalla alun perinkään?

 

 

Turvallisissa pitkissä ihmissuhteissa voimme juurikin opetella rajanvetoa. Joskus luen nettikeskusteluissa ihmisten pohtivan, että voi kunpa voisi vain muuttaa jonnekin kauas ja aloittaa elämän ihan alusta. Jättäen kaiken vanhan taakse, tehden rohkeampia valintoja. Lopettaen energiasyöppöjen ihmisten tapaamisen. Eläen vapautuneemmin.

Kysyn kuitenkin, osaisivatko he todella muuttaa omaa käytöstään uusien tuttavien kanssa, mikäli vanhojen kanssa muutos pelottaa? Vai lipuisivatko he huomaamatta vähitellen takaisin samaan vanhaan?

Alussa kaikki olisi tietysti uutta, vapaata ja ihanaa, mutta vuosien varrella muodostuisi uusia suhteita, jotka vastaisivat heille nykyisiä puolisoita, vanhempia ja kollegoja.

Muutos ei tapahdu vain sen kautta, että haluamme muuttua tai päätämme muuttua, vaikka ne ovatkin tarvittava lähtökohta. Muutos tapahtuu tekojen kautta. Niiden rohkeiden pienten askelten, jotka kovin mielellämme skippaisimme. Sen sijaan siis, että aloittaisimme kokonaan puhtaalta pöydältä, voimme pyrkiä näkemään uuden alun, jonka jokainen nouseva aurinko tuo mukanaan.

Entä jos jokainen uusi päivä olisikin kuin valkoinen kangas, jonka saamme maalata uusin värein?

uhrautuminen-violetti-kukka
Minkälaisia värejä sinä valitset tänään?

Minun tarinani: Olipa kerran lautanen

Oma uhrautumiseni on tullut esiin monesti vuosien varrella, mutta eräs kerta on syöpynyt mieleeni. Tämä tapahtui vain noin vuosi sitten, kun toinen henkilö ei suostunut ottamaan vastaan lautastani, vaikka olin ottanut hänen lautasensa kymmeniä ellei satoja kertoja tarjoutuen auttamaan. Kun en saanut vastavuoroista palvelua, olin sen jälkeen vihainen ja suoraan sanottuna aivan hajalla henkisesti. Koin ettei minusta välitetä ja kerroin sen.

Minulle vastattiin, että minusta välitetään, mutta lautasta ei vaan nyt haluta ottaa.

Osa minusta tiesi tämän todeksi, osa ei millään halunnut uskoa.

Tästä käynnistyi prosessi, jossa kohtasin oman tuskani ja sisäisen hämähäkkini kutomat ehdot ja säännöt. Lopputuloksena päädyin siihen, ettei kenenkään tarvitse ottaa toisen lautasta osoittaakseen välittämisensä. Uhrautuminen ei sittenkään ollut välittämisen mittari. Kyseinen henkilö arvostaa minua suuresti, mutta on itsekin entisenä uhrautujana alkanut laittaa omia rajojaan, jotta voisi arvostaa toisia ihmisiä entistä enemmän, minut mukaan lukien. Kun katsoin tilannetta rehellisesti, huomasin ottaneeni liikaa vastuuta muiden hyvinvoinnista palvelemalla heitä oma-aloitteisesti. Siten loin uhrautumisen kulttuuria, jota aloin olettaa myös muilta.

Kysyin itseltäni, halusinko todella elää tällaisissa ihmissuhteissa? En halunnut. Tämä pieni esimerkki avasi ovia paljon muunkin suhteen. Kyse ei tietenkään ollut pelkistä lautasista, vaan sama kaava toistui elämässäni lähes joka kohdassa.

 

Toinen mieleenpainuvista tapauksista oli, kun joitain vuosia sitten minua terapeuttinaan käyttänyt ihminen ei jaksanut kuunnella takaisinpäin, kun sitä tarvitsin. Vasta kamalan tuskan jälkeen ymmärsin, että jokaisen on huolehdittava omasta jaksamisestaan. Niin olisi minunkin pitänyt tehdä jo hyvissä ajoin. Mutten osannut, joten uhrauduin ensin itse loputtomiin ja sitten odotin samaa takaisinpäin – tai edes siitä kymmenystä.

 

Kyseisen henkilön kanssa olemme edelleenkin ystäviä, miksemme olisi? Hän opetti minulle tärkeän asian terveestä itsekkyydestä. Olen siitä erittäin kiitollinen. Hän on kyllä kuunnellut minua vuosien varrella, mutta vain silloin kun hänellä on siihen voimavaroja. Moni olisi jo hylännyt näin itsekkään ystävän kuvitellen, että joku muu välittää heistä enemmän. Totuus kuitenkin on, ettei kukaan voi välittää toisista yli omien rajojensa, uhrautuen. Kun näin kuitenkin tapahtuu, syntyy pinnan alla vihaa ja odotuksia jälleen meihin päin. Kierre on valmis.

 

Mitä jää jäljelle?

Kun uhrautuminen loppuu, mitä jää jäljelle? Ehkäpä lapsista näemme totuuden. Lapset nauttivat leikkikavereista, eivätkä silti jaa omaa leluaan, ellei siltä tunnu. He välittävät enemmän tai vähemmän, mutteivät esitä välittävänsä. Kiinnostus, ilo ja halu kokemusten jakamiseen on olemassa sellaisenaan, ilman uhrauksiakin.

Meillä aikuisilla toisten ihmisten arvostus on kirkkaasti läsnä silloin, kun osaamme arvostaa itseämme. Kun meillä on kaikki hyvin ja huolehdimme omista tarpeistamme, haluamme kaikille pelkkää hyvää. Mutta emme omalla kustannuksellamme; se ei ole kestävä tie hyvinvointiin eikä kantava pilari yhdellekään ihmissuhteelle.

 

Kun arvostamme itseämme riittävästi, emme halua enää muidenkaan uhrautuvan meidän suuntaamme. Sillä tiedämme oman kokemuksen kautta, minkä tunteen uhrautuminen aikaansaa. Kukapa haluaisi olla toiselle velvollisuus? Sen sijaan janoamme totuutta ja vanhojen kaavojen rikkomista. Sillä vähitellen aavistamme, tiedämme:

 

On olemassa jotain paljon parempaa kuin riippuvaisuuksien, sopimusten ja velvollisuuksien verkko, jonka sade voi viedä mennessään, ja joka ei todellisuudessa täytä suurta kaipausta sisällämme. On olemassa kahden ihmisen välinen kohtaaminen, vapaudessa, totuudessa. Utelias, kiinnostunut, läsnäoleva. Kohtaaminen, joka sallii kummankin osapuolen nähdä ennenkaikkea itseensä ja mahdollistaa minäkuvan laajentumisen. Kohtaaminen, joka sallii ihmisyyden kaikki piirteet, myös itsekkyyden. Sitä ei voi ohjailla eikä omistaa, sen voi vain kokea, jos uskaltaa.

Hetkessä, jossa roolit katoavat.

 

 

Lue myös yksi suosituimmista kirjoituksistani Irti uhriudesta!

 

Atlantinlootus –verkkokauppaani!

Seuraa Atlantinlootusta Facebookissa.

Tykkää tai jaa:
error

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *