Sometauko poiki pysäyttävän ajatuksen

Hiljattain ajattelin, että minunkin kannattaisi sitä kokeilla. Taukoa asiasta, jota olen tehnyt jo vuosien ajan lähes joka ikinen päivä, usein montakin kertaa päivässä. Ensin jahkailin. Tiesin, ettei se tulisi olemaan ainoastaan helppoa. Tiesin, että ajoittain elämäni on muutenkin välillä haastavaa. Mutta sitten vain päätin, että kolmen viikon sometauko alkaisi lähes samantien.

Päätös tuntui jännittävältä ja innostavalta: Tunsin pääseväni jonkin uuden äärelle. Lähemmäs aitoa elämää, lähemmäs itseäni. Tunsin, että se oli jotain, mitä salaa sisimmässäni kaipasin.

Ajatus oli, etten tuona aikana kävisi somessa lainkaan – en lukijana enkä postaajana. Päätin samalla, etten selaisi nettiä muutenkaan viihdekäyttöön. Asiapitoinen googlettaminen olisi edelleen sallittua.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Repsahtaja

Useamman kerran ajauduin someen vanhan automaation ohjaamana ja tajusin heti rikkeeni. Saatoin kapinallisena vilkaista jopa muutaman ylimmän “uutisen” ja sitten suljin selainikkunan. Se oli vaikeaa. Näiden hetkien myötä huomasin itsessäni jonkinasteisen riippuvuuden. Kun haluaa jotain pientä piristettä, aivot narikkaan eikä sitä saakaan vanhasta lähteestä…

Kerran sitten repsahdin toden teolla. Vauva oli ollut itkuinen, stressitasot kohonneet. Mies varmaankin taas saunassa. Kun vauva nukahti syliini tyynylle, löysin itseni haravoimassa uutisvirtaa enkä edes tuntenut katumusta (prkl!). Se oli hauska repsahdus. Tunsin itseni ninjaksi yön pimeydessä. Luin ystävieni postauksia, jopa isoja uutisia enkä voinut tykätä tai kommentoida niitä millään tapaa. Tuntui, että juuri silloin, kun en pääse someen, kaikki isot jutut tapahtuvat. Muutama vauvakin taisi syntyä. (Palattuani somen pariin huomasin tämän kuitenkin silmänlumeeksi. Isot uutiset elävät pitkään eikä somessa tarvitse käydä kuin vaikkapa kolmen viikon välein ja todennäköisesti silloin näkee ne kaikki eikä ole menettänyt yhtään mitään.)

Toki olo oli jälkeenpäin epämääräinen. Olin rikkonut omia sääntöjäni. Mietin, oliko sometaukoni nyt pilalla ja kannattaisiko sitä enää jatkaa. Sitten taputin itseäni selkään ja sanoin, että kolme viikkoa on pitkä aika. Tärkeintä on ne päivät ja kokemukset, kun olen somesta pois. Niiden takia minä tätä tein. Ei muulla ollut oikeastaan väliä.

Onnea ja merkityksellisyyttä

Haasteista huolimatta sometauko osoittautui pelottavan hyväksi. Kun some (ja netti) ei automaattisesti ryövännyt pieniä vapaahetkiäni, koin uudenlaista onnentunnetta. Tuo onnentunne ei ollut yhtä nopeasti palkitsevaa kuin herkku tai huvitus, vaan lievempää mutta syvempää (verrattavissa tyytyväisyyteen siitä, että tekee oikeita asioita, vaikka vähän joutuukin näkemään vaivaa). Koin iloa ja vapaudentunnetta.

Sometauko heinikko

Sain edelleen käyttää puhelintani ja nyt tutkin sitä uusin silmin. Karsin valokuvia. Katselin valokuvia ja uppouduin niiden nostattamiin ajatuksiin. Kirjoitin muistiinpanoja ajatuksistani. Haasteistani, ratkaisuistani. Puhelimesta tuli väline toteuttaa mindfulnessia – toki se on sitä ollut ennenkin, mutta myös valitettavan paljon muuta.

Tiedostan, että toki somekin tarjoaa pohdittavaa ja voi toimia tietynlaisena peilinä, mutta ehdimmekö pohtia nousevia asioita loppuun, vai siirrymmekö vilkaisun jälkeen aina vain seuraavaan postaukseen?

Some kuin TV-shop

Koen somessa olevan paljon turhaa härpäkettä ja ärsykettä, jotka varastavat tilaa verkkokalvoiltamme ja aivoistamme. Jatkuva informaatiotulva on raskasta, vaikka kuinka välissä olisi helmiä. Helmiä löytääkseen joutuu kahlaamaan läpi monenlaista tekstiä ja aloitusta, jotka ei suoranaisesti anna mitään vaan pikemminkin ottaa.

Aloitukset, kuten “En haluaisi avautua, mutta…”ei yleensä tunnu antavan elämääni mitään nostattavaa ja silti niitä välillä ajaudun lukemaan. Sekä tietysti kommentteja, kunnes havahdun siihen, että pohdin parhaillaan ongelmaa, joka ei liity mitenkään itseeni tai elämääni! Se on pelottava havainto. Tulee etäisesti mieleen tv-shopin tai chatin tuijottaminen, päämäärätön ajelehtiminen. Sitäkö todella tahdon?

Ymmärrän, että jostain syystä juuri se eteenpäin selaaminen ja uuden yllättävän sisällön kohtaaminen palkitsee aivojamme. (Liittyisiköhän tämä jollain lailla adrenaliiniin?) Stimuloivaa se ainakin on – jotain se antaa.

Koen, että kun ihminen haluaa ottaa vielä yhdet tai selata vielä viisi minuuttia tai katsoa vielä yhden jakson sarjaa keskellä yötä, hän on usein vähän epätoivoisessa tilassa, jossa pakoilee todellisuutta.

Somesta saatu onni ei aina ole pitkäkestoista. Joillekin se voi aiheuttaa jopa morkkista tai tunnetta merkityksettömyydestä tai elämän valumisesta hukkaan. Jotain me siitä saamme, mutta voisimmeko saada jotain vielä parempaa pysyttelemällä poissa? Ehdottomasti!

On varmasti paljon ihmisiä, jotka kokevat somen ainoastaan positiivisena eivätkä tunne kärsivänsä mainitsemistani lieveilmiöistä. Silti uskon, että minun kaltaisiani ihmisiä on myös paljon. Somen haitoista puhutaan vain kovin vähän – olisi kai omituista olla somessa puhumassa siitä, ettei siellä pitäisi olla? Ja toisaalta, kuinka paljon ylipäätään avaudumme haasteistamme? Yleisempää on jakaa jotain kivaa tai sitten jokin sellainen ongelma, joka liittyy itsen ulkopuoliseen asiaan…

Sometauko poiki pysäyttävän ajatuksen

Havahduin siihen jossain vaiheessa. Tunteeseen, etten halua palata. Entä jos vain katoaisin tuhkana tuuleen?

Menettäisikö kukaan mitään? Toki olen yhteyksissä moniin ihmisiin vain ja ainostaan somen kautta. Tykkään myös jakaa ajatuksiani somessa Atlantinlootuksen tilien (facebook ja instagram) kautta luoden kummassakin omanlaistaan taiteellista päiväkirjaa. Siitä olen varma. Selvästi jokin osa minussa siis haluaisi muutosta ja jokin toinen osa ei.

Ehkä kyse on sittenkin siitä, mitä somella/somessa teen. Teenkö asiota jotka tuo, vai jotka vie? Onko somen käyttö hallittua vai päätöntä ajanhukkaa, kenties jonkinlainen stressiresponssi? Tähän aion kiinnittää entistä enemmän huomiota.

Sometauko kukat

Millaista somea selaat?

Kaipaan elää enemmän hetkessä, vähemmän luurissa. Kaipaan ennen kaikkea lukea somea entistä vähemmän ja kriittisemmin. Kaipaan myös karsia pois uutisvirrasta kaikki ne, jotka ei tunnu hyvältä: ottaa vastuun siitä, millaista somea selaan.

Totuus on, että tähän suuntaan olen mennyt jo pitkään. Sometauko kuitenkin paljasti, että karsittavaa yhä löytyy. Odotan, että teen hyviä ratkaisuja itseni eteen. Koska olen sen arvoinen. Kyseessä ei ole valtava asia, ja sitten kuitenkin on. Juuri tällaisista asioista elämä ja sen mielekkääksi kokeminen koostuu.

Minimaalinen sometauko, runo päivässä

Entä jos ensi kerralla, kun pieni vapaahetki avautuu, et avaisikaan puhelinta, vaan muistivihkon. Kirjoittaisit runon tai jonkinlaisen hajatelman. Hengittäisit syvään. Kokisit elämän aitona, täysipainoisena. Tuntisit mahdollisesti oman stressisi muttet pakenisi sitä mihinkään. Antaisit elämän puhua lävitsesi.

Jos tekisit näin edes kerran päivässä, olisi sinulla vuoden kuluttua kasassa kolme runokirjaa, joista jokaisessa olisi 121,67 runoa.

Kolme runokirjaa – haloo!!! ❤️ ❤️ ❤️

Riikka (allekirjoitus)
Tykkää tai jaa: