Äitinä oleminen vaatii akrobatiaa ja valtavan syvän sielun

äitiys

Olen monta kertaa ajatellut, että tästäpä kerronkin blogissa. Nimittäin siitä, että äitinä oleminen on paljon fyysisempää kuin koskaan ymmärsinkään. Se vaatii voimaa ja aikamoista akrobatiaa. Kuinka nouset lattialta vauva sylissä? Kuinka jalalla poimit tavaroita tai siirrät leikkimattoa. Kuinka koppaat tutin lennosta kun se on jo matkalla kohti asfalttia (tästä olen erityisen ylpeä).

Toki sitten nämä perusjutut, kuin että kuinka kannat kahdeksan kilon mötköä niin, ettei ranteet rasitu. Kuinka asetat mötkön mukavasti alas niin, ettei sille tule epämukava olo JA ettei ne omat ranteesi rasitu. Minäpä tiedän sen ja kihertelen tyytyväisyyttäni! Enkä tiedä, olenko se vain minä, mutta välillä syöttäminen tuntuu vaativan nojaamista suuntaan jos toiseen. Siinäpä sitten nojaat, staattisesti, tyhjän päällä. Se on jotain sukua levitoimiselle.

Äitinä oleminen kasvattaa myös valtavasti kuntoa, kun nukutat vauvaa kärräämällä vaunuja (sisällä tai ulkona). Luin hiljattain jutun, minkä mukaan hevoset kulkivat tarhassa 24 km/vrk. En tiedä, montako kilometriä itselle on kertynyt rajatun alueen sisällä enkä ehkä haluakaan tietää! Meillä tosin kärräily on jo aikapäivää sitten vaihtunut kantoreppureissailuun. Kilometrit karttuu, selkä ja hartiat vahvistuu. (Ura portsarina avautuu?)

äitinä oleminen, saippuakuplat

Äitinä oleminen jättää jälkeensä vahvemman ja taitavamman kehon sekä tiedon omasta kapasiteetista, jota ei ole tullut ennen huomanneeksi. En todellakaan tiedä, voiko lapsen kasvattettuaan enää yhtä silmät ummistaen ja hyvällä omatunnolla jäädä sohvalle makaamaan kuin silloin ennen. Vai tuleeko äideistä juuri niitä, jotka toteavat, että kyllähän nyt jotain liikuntaa on tehtävä. Niitä, jotka liikkuvat kunnianhimottomasti ilman ajatusta, että jostain pitäisi joku mitali voittaa. Nöyrästi ja uskollisesti liikuskelevat.

Äitinä oleminen vaatii myös syvän sielun

Äitiys vaatii syvän sammion, sillä kokemukset ovat niin laajoja. Et voi tallettaa niitä tuntemaasi maailmaan, tuntemaasi sinään. Ei ne mahdu sinne!

Äitiys kasvattaa määrittelemätöntä tilaa, jonne uudet kokemukset tallentuvat. Ehkä siksi joku voisi kuvailla sitä kokemuksena, kuin ei olisi enää sama ihminen, vaikka se ei pidä paikkaansa. Tietenkin olet sama, nyt vain uudessa maailmassa, kuin avaruuslennolla. Eikä sekään ole ihan tuulesta temmattua, että nyt olet kaikkien maailman lasten äiti. Olet. Rakastat ja kärsit… Iloitset ja ihailet. Samastut.

On ihmisiä, jotka ovat aina asuneet samassa paikassa, samalla paikkakunnalla. Tehden samoja rutiineja, tavaten samoja ihmisiä. Kenties äitiyden muutosta voisi verrata siihen, kun nämä ihmiset jonain päivänä yhtäkkiä muuttavat muualle ja heille avautuu ihan uusi maailma. Eikä vain se, vaan sen lisäksi tieto muistakin uusista maailmoista, joissa he eivät ole koskaan käyneet. Tietoisuus, että sellaisia kokemuksia ylipäätään on. Ettei kaikki ollutkaan tiedettyä.

äitinä oleminen, koalat

Äitiyttä vertaisin ihastumiseen, tai sana verrata on väärä – sitä se nimenomaan on. Suurta huumaa. Sillä erotuksella parisuhteeseen, että jo proaktiivisesti annat kaiken anteeksi eikä niin, että katsotaan sitten. Tai ainakin haluat antaa. Tuli mitä vain. En tiedä, mistä se lähtee, mutta sellaisia äidit ovat. Kuin ääretön avaruus, ja silti niin lujia taistelemaan itsensä ja pesueensa puolesta. Kuin päivä ja yö samassa paketissa. Mies ja nainen. Lempeys ja tietty vaativuus.

Ja minä. Minä häivyn nyt takavasemmalle, koska minun pitäisi olla nyt suihkussa.

riikka

Joko seuraat Atlantinlootusta instagramissa ja facebookissa?

Tykkää tai jaa: