Kuulumisia, normipäivä Teneriffalla

kuulumisia

Kuulumisia ei ole tullut päivitettyä hetkeen eikä muitakaan hajatelmia. Kiirettä on pitänyt! Eilen ajettiin La Lagunaan asioille jo aamusta, minulla oli lääkäri. Tapaaminen oli ihan turha, mikä yllätti täysin. Keskustelua asioista, jotka jo tiesin, uusi ajanvaraus heinäkuulle. Mietin, olenkohan Suomessa silloin, mutta otin ajan vastaan, sillä voihan sen sitten siirtää.

Mentiin Ikeaan syömään, tosin siellä olikin vasta aamupala meneillään. Jannen tilaaman brie-leivän sisällä oli yllättäen hilloa. Totesin, että tiedätkö mitä tämä tarkoittaa? “Hilloa” on tulossa! Rahaa! Tässä tapauksessa menestystä yritystoimintaan siis. 😉

Vakioasiakkaina tiedetään suorin reitti ulos eikä todellakaan ostettu mitään, se veisi paljon enemmän aikaa. (Nimittäin kun syödään enemmän hiilareita, on hyvä lähteä saman tien liikkeelle eikä jäädä paikoilleen kökkimään: sillä on lukuisia terveyshyötyjä.) Haettiin Jasmiini-koira autosta ja lähdettiin kävelylle. Janne työnsi vaunuja ja minä talutin Jasmiinia, joka tapansa mukaan merkkasi joka tärkeän kohdan. (Kaikki kohdat eivät ole tärkeitä, Jasmiini tietää, mitkä on.)

kuulumisia

Koska lähikadut oli jo koluttu moneen kertaan, päätettiin mennä ison tien toiselle puolelle uusiin maisemiin. Suojatiellä oli jälleen palloja heittelemässä tuttu klovni. Vitsailin hänestä jotain, mutta se ei oikein ottanut tulta alleen. Mietittiin, että on se upeaa, ettei tarvitse tienata elantoaan millä tahansa tavalla… Mikään ei ole itsestäänselvää, esim. mihin synnyt ja mitkä eväät saat – ja mitä sitten myöhemmin tapahtuu. Kuten tiedetään, on olemassa kodittomia tohtoreitakin.

Tien toisella puolella avautui paratiisi.

Aurinko, leikatun ruohon tuoksu. Kevään kukat täydessä loistossaan, villeinä puistoalueen laitamilla. Myös istutetut pensaat kaikki kukassa. Ilmassa erivärisiä perhosia. Koirapuistokin odotti meitä yllätyksenä ja aivan tyhjillään. Mentiin sinne ja vapautettiin Jasmiini, joka jatkoi tärkeitä merkintöjään.

Kuulumisia

Koirapuiston keskellä makasi hienona elementtinä noin metrin paksuinen valtava keloutunut puunrunko. Kiipesin sille, ja kohta Jasmiini loikkasi perässä. Taas sai hämmästellä sen ketteryyttä, kuin vuoristovuohi! Amos nukkui vaunuissaan ja Jannekin kiipesi puunrungolle.

Kun sitten loikkasin alas, housuni hieman repesivät… Ensin se oli shokeeraavaa, sitten suorastaan hauskaa! Juoksin edestakaisin Jasmiinia innostaakseni, ja se juoksi perässä. Tajusin, että juoksin ekaa kertaa Amoksen syntymän jälkeen – ja muutenkin hyvin pitkään aikaan. Ei se tuntunut omituiselta ollenkaan.

Päätimme jatkaa matkaa Anagan vuoristoiselle metsäalueelle. Pysähdyttiin Cruz del Carmenin parkkipaikalle, jossa Amos söi, ja sitten hänet nostettiin kantoreppuun Jannelle. Käveltiin polkua Laurisilva-metsän siimeksessä. Vastaantulijoita oli jonkin verran, mutta ei liikaa siihen nähden, että parkkialue oli ihan täynnä.

Jasmiini olisi halunnut tervehtiä kaikkia, hän on oikea ihmisten koira. Nyt koronan aikaan pitää vaan olla entistä tarkempi: kaikki ei muutenkaan tykkää koirista, ja nyt voi olla, että moni pelkää lähikontakteja. Toisaalta monista näkee, että he tykkäävät niin lapsista kuin eläimistä. Useat ihastelivat tai kysyivät vauvan ikää. Eräskin ranskalainen rouva totesi, että Amos näyttää entistäkin pienemmältä, kun on ison isänsä kyydissä. Luulenpa, että tuo kokoero tasoittuu vielä…

Täällä kynnys keskustella on paljon matalampi kuin Suomessa – sen ei tarvitse olla kaikki tai ei mitään, ja siksi ihmiset myös tervehtivät toisiaan enemmän. Minusta se on ihan mukavaa, vaikka olenkin kasvanut pidättäytyväisemmässä ympäristössä ja opeteltavaa itselläkin riittää.

Kuulumisia auringon alta ja pohdintaa mahdollisuuksista

Lähdimme sitten jatkamaan päivää syömisen ja kotiinpaluun merkeissä. Ravintolassa kiinnitin huomiota siihen, että ainakin kolmessa pöydässä istui n. 3-5 vuotias poika yksin aikuisten seurassa. Mietin, onko tuo myös meidän tulevaisuus. Ja jos on, niin ei lainkaan huono… Tämä oli selvästi yksi päivän teemoista: Lääkäri nimittäin väitti minulle, että saan olla kiitollinen, että minulla on yksi lapsi, ja kuulosti siltä, ettei muuta kannata kuvitellakaan. En tarkalleen tiedä, mitä haluan, sillä elän jo jatkuvassa runsaudessa. Mutta sen tiedän, ettei yksikään muu ihminen voi sanoa, mikä on minulle mahdollista. Kukaan ei voi tietää polkuani. Eikä niitä ihmeitä, jotka on minulle tarkoitettu. Ei kukaan uskonut Amokseenkaan.

kuulumisia
6 viikkoa yhtä ihmettä!

Livuimme vähitellen läpi kauniin Pohjois-Teneriffan saapuen vihdoin kotiin valon kartanoon. Tämä oli meille ihan normiperjantai, mutta se tarkoitti samalla sitä, että viikonloppuna työskentelisimme jonkin verran. Ja arvatkaa olinko mielummin näin lauantaina avaamassa blogia vai procountor-laskutusohjelmaa? 😉

Joskus töiden välttely saa aikaan mukavia asioita ja kotikin siivoutuu kuin itsestään!

Maagisin kevätterveisin,

riikka

.

Atlantinlootuksen kuulumisia ja pohdintoja voit seurata reaaliajassa tykkäämällä Atlantinlootuksesta facebookissa.

Kuulumisia

Tykkää tai jaa: