Blogin aloitus : vasta nyt – vai jo nyt?

Rohkeus aloittaa - kuvassa kannettava tietokone, puhelin, kahvikuppi, muistio, kaktus ja teksti "dream"

Ensimmäinen päiväni bloggarina. Vau! Vihdoinkin. Atlantinlootuksen sivut ja blogin aloitus ovat olleet to do-listallani jo vaikka kuinka pitkään. En edes kehtaa paljastaa, kuinka kauan tässä on mennyt. Aika on oikea kuitenkin vasta nyt. Ja samaan aikaan, toisesta näkökulmasta katsottuna, aika on oikea jo nyt, uskomattoman pian. Ensimmäisessä blogitekstissäni avaankin hieman näitä näkökulmia, jotka samanaikaisesti ovat totta.

Aika on oikea vasta nyt, sillä….

Aloittaessani sivujen luomisen jo noin puolitoista vuotta sitten (hups, paljastuin!) minulle oli alusta asti selvää, että jossain vaiheessa aloittaisin blogin kirjoittamisen. Olenhan kirjoittaja, ja blogi toisi sivuille syvemmän ulottuvuuden. Kun aikaa kului, aloin tiedostaa esilletulon vaikeuden ja siihen liittyvät pelkoni. Olinko varma, että halusin jakaa ajatuksiani julkisesti?

Eräs pieni tekninen ongelma esti sivujen julkaisemisen. Yritin ratkaista ongelmaa ja käytin siihen aikaa, mutta jokin osa minusta oli tilanteeseen tyytyväinen. En ollut vielä täysin valmis aloittamaan.

On eri asia kyetä johonkin suoritukseen kuin tarttua siihen sydämestään ja innolla.

Lopulta vuoden 2018 alku saapui elämääni valtavan inspiraatiotulvan saattelemana ja tunsin, että on aika. Nyt se vain tulee, kuten moni muukin projekti ja asia. Hyökyaallon lailla kaikki vain tapahtuu. Mikä sitä estämään!

Kiireen keskellä, kun en saanut asiaa heti edistettyä, aikaisempi huoli kääntyi päälaelleen ja halu julkaista kasvoi moninkertaiseksi verrattuna pelkoon.

Tunteeni ei sanonut enää, että miksi tekisin sen, vaan päin vastoin miksen ole jo tehnyt sitä!! Tässä oli nyt se hyvä energia, joka aiemmin oli puuttunut. Ja juuri sen vuoksi tiedän, että viivyttely oli tarpeen. En ole aina ajatellut tai tuntenut samoin kuin tänä päivänä. Muutos ottaa aikansa, eikä sitä voi pakottaa tai kiirehtiä.

Toki ihminen voi yrittää tehdä repäiseviä tekoja kuvitellen muuttuneensa, vaikka todellisuudessa jokin sisimmässä olisi yhä kesken. Ristiriita sisäisen ja ulkoisen maailman välillä on kuitenkin tietynlainen rooli, jota on raskas ylläpitää. Sen vuoksi uskon armollisuuteen. Jos ja kun armollisuudesta käsin syntyy jotakin, se on säteilevää, kestävää. Siinä on erilainen vire. Sen vuoksi on äärimmäisen hyvä, että vasta nyt.

Mutta aika on myös oikea jo nyt, sillä…

Jo nyt pystyn näkemään, että pelkoni olivat turhia. Kun kirjoitan siitä, mikä minua kiinnostaa, kirjoitan omana itsenäni. Miksi pelkäisin näyttää, kuka olen? Se on totuuteni nyt, mutta samalla tiedän, miltä tuntuu toinen ääripää. Tiedän siitä hyvin paljon…

Itsensä, tunteidensa ja tarpeidensa piilottamisen juuret kulkevat syvälle lapsuuteen. Lapselle aikuisten hyväksyntä on tietynlainen elinehto, minkä vuoksi herkästi (etenkin erityisherkkä, mutta aivan jokainen) lapsi yrittää sopeutua, miellyttää ja muuttuu näkymättömäksi. Tilaa lapsen tunteille, tarpeille saati mielipiteille ei välttämättä jää, mistä voi vahingossa kehittyä normaali tapa elää. Helposti ihmiselle saattaa jäädä luulo, että pitäisi olla tietynlainen sen sijaan, että olisi vain kaikessa oma itsensä.

Minä olen ollut juuri tällainen erityisherkkä lapsi, ja minun kohdallani tämä yksi ja sama pohjaongelma, arvottomuudentunne, on sanellut elämääni hyvin paljon.

Nuorempana en ollut siitä tietoinen. Elin pelosta käsin. Tavoittelin hyväksyntää, joka minulta todellisuudessa puuttui itseäni kohtaan. Pelko tuntui jännityksenä ja hätäisyytenä. Minulla ei ollut kunnollisia rajoja enkä osannut sanoa ei. En todellakaan olisi voinut ajatella vapaasti ääneen. Luulin, että se oli normaalia.

sumu

Kun koneistoni oli ohjelmoitu sillä tavalla, tiedän, ettei muutos olisi tullut koskaan samalla tapaa ilman siihen ajanutta kärsimystä ja tuskaa.

Jo suhteellisen nuorella iällä kohtaamani vaikeudet eivät jättäneet rauhaan vaan pakottivat heräämään totuuteen kuin maailman rasittavin herätyskello, jonka tuhat kertaa yritin lyödä säpäleiksi. Niin paljon kuin valitsinkaan laittaa kuulosuojaimet korville ja katsoa kellosta poispäin, (mikä tietenkin on mahdollista), sitä enemmän kelloja alkoi ilmestyä. Lopulta niitä oli joka huoneessa, enkä päässyt enää totuutta pakoon. Totuutta, josta tänä päivänä olen kiitollinen ja onnellinen.

Vuosien meditoinnin ja itseeni tutustumisen myötä alkoi vanhan totuuteni rinnalle kasvaa uusi totuus, jonka mukaan minullakin oli oikeus olla se mikä olen. Pimeä ja valo, jin ja jang. Virta, joka ei voi valita suuntaansa. Ilmiö, jonka toteutumista saan seurata sen sijaan, että loisin kuvitteellista hahmoa, jollainen haluan olla.

Aina se ei ole helppoa, mutta nykypäivänä tunnistan haasteeni entistä paremmin sen sijaan, että vain automaattisesti sulautuisin muotteihin, jotka eivät minulle sovi.

Nykyisin olen entistä armollisempi itselleni, mutta samaan aikaan en tahdo enää ylivarjella itseäni. Olen väsynyt elämään pelko-orientoituneesti, sillä elämä tarjoaa niin paljon muutakin sille, joka uskaltaa. Minulla on liikaa toiveita ja haaveita hukattavaksi.

Kun olen kohdannut itseäni kokonaisena, haavoineni, on jokin lähtenyt eheytymään. Polkuni ei ole ainoastaan antanut minulle rohkeutta kirjoittaa, vaan se on tuonut mukanaan myös tarinat. Nämä tarinat kertovat vapaudesta ja rohkeudesta. Inspiraatiosta, matkasta, keskeneräisyydestä ja hyväksynnästä. Ne kertovat totuuden paljastumisesta joksikin paljon paremmaksi, kuin mitä koskaan osasimme odottaa.

Nämä tarinat haluavat kirjoittaa juuri täällä, juuri sinulle, jotta voisimme kannustaa toinen toisiamme tässä laajentumisessa, joka tapahtuu hetki hetkeltä.

Oletko mukana aarteen löytämisessä, sillä arkku avautuu nyt?

Koen olevani etuoikeutettu.

Matkalla, en valmis.

Rohkea, en virheetön.

Maailmankaikkeuden paras minä.

Mm. bloggarikin

NYT!!!

*Poks!*

Blogin aloitus, kuvassa shampanjapullo ja kultareunaiset lasit

Riikka

Atlantinlootus on myös FB:ssa!

Lisää minusta.

Tykkää tai jaa: