Irti uhriudesta!

uhri - tummanpuhuva kuva minusta

Olen ollut uhri koko elämäni. Kyllä vain. Eikä asia tunnu edes nololta myöntää, nyt kun hyväksyn ja ymmärrän sen. En ole ollut voittaja, itsenäinen, osannut lentää. Opettelen näitä taitoja nyt.

Ennen kaikkea uhrius on ollut taakka minulle itselleni. Muut ovat saattaneet jopa hyötyä siitä, ymmärrettävästi. Uhrilla kun voi olla tarve antaa enemmän kuin ottaa. On myös uhreja, joilla on tarve ottaa enemmän kuin antaa, mutta minä en ole lukeutunut heihin.

En tiedä tasan tarkkaan, miten muut ihmiset ovat suhtautuneet muutokseeni ja uhrautumisen lopettamiseen. Aikaisemmin koin jonkinlaista vastustusta, mutta nyt näen, että kyseessä oli heijastus omasta sisäisestä vastustuksestani ja pelostani muuttua. Uskoin sen olevan vaikeaa ja hain merkkejä siitä. Todellisuudessa kukaan ei ole seissyt tielläni ja huutanut: “Älä muutu!”

Silti olen jollain tapaa kokenut niin. Minulla on ollut uhrimentaliteetti.

Mikä ihmeen uhri?

Itselleni uhrius tarkoittaa, että vapaus on sidottuna jonnekin. Sitä ei ole olemassa suoraan, tässä ja nyt, vaan se tulee jonkin kautta. Äärimmäisyyksiin vietynä voisi ajatella, että olemme kaikki uhreja, sillä tarvitsemme toisiamme ja esim. rahaa voidaksemme elää. Joudumme käymään töissä, syömään ja toiset jopa käyttämään lääkkeitä pysyäksemme hengissä. Se uhrius, josta itse puhun, voisi kuitenkin tarkoittaa sellaista uhrautumista, joka ei ole pakollista, mutta jota jostain syystä silti jatkamme.

Usein syyt tähän ovat tiedostamattomia. Uhri on saattanut omaksua uhrautuvan elämänmallin, jota pitää täysin normaalina. Tällaisesta näkökulmasta käsin saatamme kokea terveen itsekkyyden pahana asiana ja kritisoida niitä, jotka rohkeasti tekevät toisin. Käyttäydymme “korrektisti” ja muut huomioiden saadaksemme jotain itsellemme. Kuten kuvailen jutussani Toivo on pahinta, mitä minulle on tapahtunut, saatamme huomaamatta olla jatkuvassa vaihdantataloudessa maailman kanssa.

Ensimmäinen mielikuva uhriudesta on usein se, että meitä kohtaan on toimittu väärin.

Ja sitä uhrius onkin, muttei ainoastaan. Kaltoinkohtelun kokemus on uhriksi joutumisen lähtökohta. Hyvin helposti käy kuitenkin niin, ettei uhri pääse reagoimaan luontaisella tavalla kokemaansa tai käsittelemään menetystään, ja jää siten uhriksi vielä sen jälkeenkin, kun kaltoinkohtelu on jo lakannut.

Jos meille on lapsuudessa toistuvasti naurettu ivallisesti, olemme kiusaamisen uhreja. On kuitenkin tunnettu fakta, ettei kaikki parane entiselleen, kun kiusaaminen lakkaa. Pelko jää. Saatamme tehdä kaikkemme, ettei kukaan enää nauraisi meille. Ettei tuska toistuisi. Tällöin koko aikuiselämämme voi olla ulkonäön ja muun kuoren kehittämistä, jotta vain kelpaisimme.

Trauma voi sanella ihmiselämää valtavasti, suhteita ja uravalintoja myöten. Usein vasta vuosien tai vuosikymmenten jälkeen tapahtuvan terapian tai muun itsetutkiskelun avulla saatamme huomata ajatusmaailmamme negatiivisen kierteen. Samalla huomaamme, ettei muiden suhtautuminen meihin ole sittenkään haudanvakava asia. Valitettavasti jokainen siihenastinen vuosi, kuukausi ja viikko se sitä kuitenkin on.

Uhrius, kuvassa kaksi värikästä lintua istumassa piikikkäällä oksalla
No niin, Kake! Me kaksi istutaan tässä piikkioksassa kunnes toisin sanon!

Ajattelen uhriuden olevan oman vallan antamista itsemme ulkopuolelle.

Tämä ei juuri koskaan ole tietoinen valinta, ainakaan niin pitkälle, että ymmärtäisimme täsmälleen kaikki ne seikat, jotka valintoihimme vaikuttavat.

Esim. yksi tällainen viaton vaikuttaja on kiitollisuudentunne: Saatuamme odottamattoman lahjan olemme normaalia alttiimpia tekemään lahjanantajan suuntaan väkinäisiä uhrauksia. On tehty tutkimuksia, joiden mukaan olisimme vaivihkaa ostettavissa, vaikkemme uskoisi sitä itsekään. (Sen vuoksi onkin tärkeää voida kieltäytyä lahjasta silloin kun oma tunne niin kertoo.)

Uhrius voi esiintyä mm. liiallisena velvollisuudentuntona toisia kohtaan. Se voi olla vastuunottoa muiden tunteista, tai mistä tahansa asioista, joiden ei oikeasti tulisi olla meidän vastuullamme. Liiallinen myötätunto kuuluu ehdottomasti uhriuteen; helposti juuri säälin vuoksi siirrämme toisen tarpeet omiemme edelle. Tämä voi ensin kuulostaa rakkaudelta, mutta totuus ja ärtymyksemme nousevat pintaan silloin, kun kaikki ei menekään putkeen.

Minäkö uhri?

Olen nykyisin uhri vähemmän kuin ennen. Silti olisi valheellista väittää, ettei uhrius kosketa minua enää. Pintapuoliset suuret kuviot on helppo tunnistaa ja työstää, mutta uhrius menee niin syvälle ja niin hienoiseksi, että sitä on vaikea tunnistaa normaaleista asioista. Kirjoitin hiljattain artikkelin lapsettomuudesta, joka oli todella positiivinen ja optimistinen. Se on minun totuuteni tänä päivänä, ei aina, mikä jutusta selvästi käy ilmi. Sain todella hyvää palautetta artikkelista, mutta myös yhden negatiivisen palautteen.

Palautteen antajan mielestä olin itsekeskeinen ja lisäksi näin ikävän asian liian hyvässä valossa. Ymmärsin palautteen antajaa, ja sitä, ettei hän todennäköisesti osannut lukea juttuani objektiivisesti. Kyseessähän oli vain minun tarinani, ei kaikkien lapsettomien. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, vaan sillä, että palautetta lukiessani sydämeni hakkasi todella kovaa ja tunsin olevani epäonnistunut. Miksi kirjoitin niin heittäytyvästi! Miksen pysytellyt turvallisessa kuoressani! Onko blogini liikaa!? Kuinka vaihtaa suuntaa tässä vaiheessa?

Kyseessä oli yksi negatiivinen palaute satojen positiivisten, kannustavien ja kiittävien palautteiden ja viestien joukossa. Yksi. Olin antamassa voimaani pois promillen vuoksi.

Se kertoo jotain minusta.

Pölyn laskeuduttua ja viikkojen vierittyä tunnen kuitenkin kiitollisuutta: Palautteen antaja lahjoitti minulle arvokkaan tiedostuspisteen uudella rohkealla ja eteenpäinmenevällä tielläni. En aio muuttaa mitään, mutta opin jälleen itsestäni ja omasta epävarmuudestani. Olen varma, että seuraavan negatiivisen palautteen kohdalla sydämeni hakkaa taas, mutta entistä lyhyemmän aikaa. Olen siedättymässä siihen, miltä itseäni ennen parhaani mukaan suojelin.

Mutta minkä uhri sitten olen ollakseni näin herkkä ja haavoittuvainen?

Vastaisin, että elämänkokemusten. Olen ihan normaalin elämän uhri. Käytännössä katsottuna olen syntynyt hyvin onnekkaaseen hyvinvointivaltioon, joten traumani ovat tunnepohjaisia. Olen kokenut hylätyksi tulemisen tunteita lapsena ja teini-iässä, jonka oivalsin kunnolla vasta aikuisena. Hylätyksi. voi tulla niin monella tasolla, ei ainostaan fyysisesti. Olen kokenut syvää arvottomuutta, josta osa pohjautuu henkilökohtaisiin kokemuksiini ja loput kollektiiviseen lähes kaikkia koskettavaan vähättelyyn.

En ole yksin asiani kanssa. Sen sijaan olen ainoa, jolla on ollut juuri tällainen blendi: hyppyselinen hämähäkkejä, kourallinen korpinjalkoja ja niin edelleen. Pahaa ja kitkerää.

Uhrius, kuvassa flamingot tummaa taustaa vasten
Jos olen hiljaa ja liikkumatta, kukaan ei voi valittaa. Mutta olenko silloin minä?

Oma uhriuteni on ilmentynyt niin passiivisuutena ja riippuvaisuutena toisista ihmistä kuin tarinana, jota olen kertonut menneisyydestäni. Menneisyys (ja etenkin sen traumat) on ollut läsnä tässä hetkessä, jossa sen ei pitäisi olla enää olemassa. Olen joskus puhunut muista pahaa selän takana uskaltamatta ottaa haltuun omaa voimaani ja tehdä tarvittavia muutoksia. Uhriuteeni on liittynyt viha, katkeruus ja jopa oma-aloitteinen uhraaminen.

Huomaamattani olen jatkanut uhriutta tullakseni hyväksytyksi ja välttääkseni pelkojeni toteutumista. Monen muun uhrin lailla en pitkiin aikoihin ollut tästä tietoinen.

Irti uhriudesta

Olemme oman onnemme seppiä enemmän kuin arvaammekaan. Usein luulemme tarvitsevamme hyväksyntää tai vahvistusta ympäristöstä, vaikka ainoa luvan antaja ja toisaalta rajoittaja olemme me itse. Jos joku sanoo, että älä tee niin ja näin, tai laitan välit poikki, se ei tarkoita etteikö meidän kannattaisi. Se tarkoittaa vain, että vastapuolellamme on dramaattinen ja uhkaileva henkilö, joka ei selvästikään ymmärrä tarpeitamme. Olemme vapaita valitsemaan itse, kaikesta huolimatta ja kaiken mukaan lukien. Kuulostaa naurettavan yksinkertaiselta, mutta uhriudesta pääsee vain lopettamalla uhrautumisen. Meillä on varaa ottaa muut huomioon vain silloin, kun se todella on oma halumme.

Ratkaisu uhriuteen on irtipäästää menneestä ja siirtyä eteenpäin uudenlaiseen elämänvaiheeseen.

Menneisyyden sijaan haluan luoda nyt uutta tarinaa, jossa minulla ei ole enää syytöksiä, elänhän vapaudessa. Tarinaa, jonka mukaan olen itsenäinen, voimakas ja rohkea. Entinen uhri, nykyinen voittaja.

Kirjoitin yhtenä iltana puhelimeen runontapaisen. Siinä sanottiin, ettei elämää voi enää viedä minulta. Kävi miten tahansa, elämäni on minun, ja tulen elämään sen täysin rinnoin. Runo oli osoitettu sille osalle itseäni, joka antoi voimansa pois ja koki elämänsä epämieluisaksi. Heijastin uhrautumiseni joskus toisiin ihmisiin ja näiden odotuksiin, vaikka kaikki oli minussa. Kylmä, kova, vaativa ja pelokas. Pahis olinkin minä.

Lukiessani runoa myöhemmin tunsin sen voiman. Ja tunnen nytkin. Olen jo voittanut.

P.S. Sain kunnian kirjoittaa vieraskynäkirjoituksen Tatjaanan Kierrän vain Kalifornian-matkailublogiin! Aihe käsittelee Teneriffaa, saarta joka muuttaa ihmisen.

“On vaikea irrottaa vastaavanlaisia asioita kokonaisuudesta ja arvioida niiden vaikutusta ihmiseen. Väitän kuitenkin, että ympäristö vaikuttaa meihin yllättävän paljon. Valo, pimeys, vehreys, karuus; jokainen tarpeen vuorollaan.” Lue koko kirjoitus tältä.

Tykkää tai jaa: