Vastuu omasta halusta än yy tee NYT!

vastuu, kuva minusta

Vastuu omasta halusta kuulostaa itsestäänselvältä, mutta kun aletaan miettiä eri käytännöntilanteita ja valintoja, se ei aina sitä olekaan.

Taideterapiakoulutuksessani puhuttiin paljon siitä, että en voi tarkoittaa oikeasti en halua. En voi lähteä kanssasi viikonlopuksi mökille – tai oikeastaan voisin, mutta jokin muu menee sen edelle. En siis halua. Joskus este voi olla vähäpätöinen, mutta vaikka esteeni olisi maailman tärkein, on kyse kuitenkin halusta. Asia on tavallaan itsestäänselvä, mutta sen korostaminen havahdutti. Kuinka helposti vältämmekään oman halun ilmaisemista siirtämällä vastuun itsen ulkopuolelle. Pehmentelevän ilmaisun taitaminen on toki ajoittain kohteliasta, mutta kun aloin kiinnittää siihen huomiota, kierreilmaisu tuntuu olevan se normaali. Oman halun selkeä esiintuominen on sittenkin vaikeaa ja jopa pelottavaa – siihen ei ole totuttu.

Kun kommunikoimme muiden kanssa, en voi on turvallinen valinta. Haluamme antaa toiselle ihmiselle mielikuvan, että olisimme halunneet. Se voi pitää paikkansa, mutta kuinka helposti en voi livahtaa ulos silloinkin kun vastaus olisi, etten todellakaan halua. Toiset ihmiset ymmärtävät rivien välistä, mitä toistuva en voi tarkoittaa, mutta eivät kaikki. Ja juuri tämä on meidän omaksi parhaaksemme, sillä lopulta joudumme kertomaan, mitä todella haluamme tai emme halua. On vastuumme elää omaa elämäämme, johon toisinaan kuuluu myös oman halun esiintuominen. Jos emme sitä tee, tuhlaamme niin omaa aikaamme kuin toisen henkilön, joka ei ole syyllinen tarpeeseemme miellyttää häntä.

 

Suora vastuu voi olla yllättävän vaikeaa

En voi on turvasatama, johon ihminen helposti lipuu ja jää. En voi laihduttaa, koska minulla ei ole aikaa liikuntaan tai minulla on jokin sairaus. En voi muuttaa kauas, sillä sukulaiseni asuvat täällä. En voi hakea työpaikkaa, koska minulta puuttuu jokin ominaisuus. En voi tehdä muuta kuin odottaa. Vai voisiko sittenkin olla, etten vain halua? Kenties pelkään jotakin muutoksen osa-aluetta, ja totuttu on minulle helpompaa. Kenties pelkään epäonnistua. Tavallaan pelkään myös onnistua, sillä uusi tuntematon pelottaa ihmistä aina jollain tavalla.

Toisinaan suojelemme itseämme omilta unelmiltamme, jottemme joutuisi näkemään kovasti vaivaa, saati pettymään karvaasti. Pysyttelemme mukavuusalueen sisäpuolella vain kahteen sanaan vedoten: En voi.

 

Kaikille asioille emme oikeastikaan voi mitään. Emme voi esim. vaikuttaa toiseen ihmiseen. Silloinkin meidän puoleltamme voi kuitenkin olla tehtävissä jotain. Jos ajatellaan, että olisimme vaikka ihastuneita johonkin henkilöön, voimme kertoa tunteemme. Kuinka helposti ihastunut henkilö luuleekaan, ettei voi, sillä ei tiedä toisen responssia. Vaikka juuri hänellä olisi suuri, jopa riipivä tarve saada tietää ja siten päästä edes johonkin suuntaan. Tällöin totuus on, ettei hän halua ottaa riskiä. Hän valitsee ennemmin suojella itseään. Vaikka hän hyvin voisi muutakin.

 

Kaksi tarvetta

Itsen suojelu erilaisilta asioilta ja tunteilta on luonnollista. Kuitenkin monissa tilanteissa suojeluntarve ja sen pohjasyy voi olla tiedostamaton. Näin on ollut pitkälti omalla kohdallani. Ei ole helppo nähdä omia haavojaan ja miten monella tapaa ne vaikuttavat päätöksiin. Suojelemme itseämme muiden pettymykseltä tai omalta tuskaltamme, joka kuitenkin on vain hetkellistä ja menee ohi nopeammin kuin arvaammekaan. Suojeluntarve voi kummuta kauan sitten tapahtuneista pettymyksistä ja sattumuksista. Se saattaa edelleen sanella asioita, vaikkei se palvelisi meitä enää.

vastuu-jalokivi ja lootus

Sisällämme on toinenkin tarve: Tarve tutkia asioita, mennä eteenpäin ja selvittää, olisiko jokin mahdollista. Tarve ilmaista itseämme, elää totuttamme. Tarve selvittää, keitä olemme henkilöinä ja mistä kaikesta haaveilemme. Tämä kuulostaa itsestäänselvältä, mutta on kohtia, joissa suojeluntarve humahtaa edelle ennen kuin ehdimme sitä huomaamaankaan. Nämä kaksi tarvetta kun eivät voi toteutua samanaikaisesti.

 

Vastuu sanoista

Mielenkiintoisena haasteena olen alkanut kiinnittää huomiota sanoihini ja ajatuksiini. Koulutuksessani opettaja kysyi aina, kuka haluaisi olla ensimmäinen esiintyjä. Seurasi hiljaisuus. Olin vastaamassa, että minä voin, mutta korjasin sen lennosta. Tästedes minä halusin. Vastaukseni aikaansai naurahduksia. Mutta se piti paikkansa; vaikuttivatpa minuun mitkä tahansa asiat, minä silti valitsin ilmoittautua ensimmäiseksi. Halusin sitä. Huomasin, kuinka omituista oli, että alun perinkään olin naamioinut haluni ”voin”-ilmaisun taakse. Aivan kuin kyseessä olisi uhraus. Huomasin, kuinka harvoin sanomme haluan tai en halua verrattuna sanoihin voin tai en voi. Tarve pehmentää omia tarpeita ja toivomuksia on läsnä kaikkialla, sisäänrakennettuna, kirjoittamattomana sääntönä.

 

Tiettyyn pisteeseen asti tämä taito toki auttaa toimimaan ryhmässä. Mutta jos kukaan ei kerro toivomuksiaan tai mielipiteitään eikä uskalla asettua haavoittuvaiseksi, käy mielenkiinto vähiin varsin nopeasti. Myös henkilökohtaisella tasolla ihminen jää etäälle itsestään. Kasvun sijaan elämä on tietynlaista optimaalista toimeentuloa. Sitäkö me todella haluamme?

 

Päätöksenteon voima

Kerran oli niin, etten halunnut erästä henkilöä kaverikseni sosiaalisessa mediassa. Päivittäin häntä ehdotettiin. Muistuteltiin. En uskaltanut tehdä päätöstä, sillä en halunnut loukata. Tunsin loukkaavani. Vihdoin totesin, etteivät päivittäiset sähköpostimuistutukset lakkaa, ellen tee päätöstä. Päädyin vastaukseen ei: Se oli oma haluni. Toisen henkilön ajattelu tuli vasta toisena.

Se mitä tuon jälkeen tapahtui, on maaginen asia: en ehtinyt kirjautua sovellukseen, mutta huomasin, että pitkään tulleet muistutukset loppuivat. Ilman, että tein sosiaalisessa mediassa yhtään mitään. En siis painanut kyllä tai ei -nappia. Minä vain päätin ja olin valmis elämään sen mukaan. Ehkä muistutuksissa oli jokin (esim. 3kk) ajastus, mutta yhtä kaikki ”mahdottomana sattumana” asia korosti itselleni päätöksenteon vaikutusta.

 

Halu ja päätös ovat voimakkaita asioita. Päätöksenteko avaa uuden energeettisen ikkunan. Kun jotain päätämme, asiat lähtevät kulkemaan sitä kohti, hitaasti mutta varmasti. Tai joskus samantien. Joskus tie on kuoppainen ja päätös joudutaan uusimaan monta kertaa, jopa päivittäin. Toisinaan se vaatii jopa tietynlaista uhmaa; vanhojen näkökantojen kyseenalaistusta ennen kuin uudet ovat vielä syntyneet.

Yksi on kuitenkin varmaa: jos ajattelemme, ettemme voi yhdestä ja toisesta syystä, emme pääse edes päättämään. Silloin emme edisty mihinkään suuntaan, edes etanan vautia. Ja tiedäthän: vähitellen etana kirjoittaa kirjan, opettelee uuden kielen tai juoksee puolimaratonin. Se on paljon nopeampi kuin suurin osa meistä ihmisistä. Jos emme päätä, kiellämme itseltämme mahdollisuuden.

 

vastuu-omenia

Jos jotain todella haluaa…

Kun olin pieni, äitini opetti, että jos jotain todella haluaa, sen voi saavuttaa. Ajattelin, että voisi oppia vaikka lentämään, jos todella paljon keskittyisi, tai vähintään tulla jokisin ihan erikoiseksi ihmiseksi. Sisäistin tuon opin kuitenkin kunnolla vasta aikuisena. Ymmärsin, miten monia asioita se kosketti. Ei vain utopistisia haaveita, vaan ihan kaikkea. Kyseessä olisi myös asiat, joita en halunnut. Minun tuli ottaa vastuu ja nähdä vaivaa sen eteen, että niistä pääsisin, siinä määrin kuin se mahdollista on.

Koen, että kun jotain todella haluamme, vähintään tartumme asiaan ja alamme selvittää. Nykyään tietoa on saatavilla valtavasti. Jos blokki puolestaan sijaitsee itsessämme, siihenkin löytyy apua. Jos taas jotain emme halua, siihen on syynsä. Silloin sitä on kunnioitettava.

En voi, sen sijaan, on tietynlaista välitilassa leijailua.

Kun itse olen tällaisessa välitilassa, olen huomannut olevani hieman tuuliajolla ja silloin on olo, kuin minulla ei olisi valtaa elämäni tapahtumiin. Kun sitten olen kiinnittänyt huomiota omaan vastuuseeni, on se ensin tuntunut vaativalta ja jopa kriittiseltä kylmyydeltä, mutta palkinnut hyvin nopeasti antamalla uuden, lämpimän ja ryhdikkään olon.

 

Toisinaan on käynyt niinkin, että asiat, joita koin suorittavani vastentahtoisesti, olivatkin asioita, joita halusin. En vain ollut tiedostanut asiaa loppuun asti. Vasta kun pysäytin itseni ja kysyin, mitä haluan, sain mahdollisuuden huomata, etten muuttaisi mitään. Valintojen tiedostaminen vähentää uhrimentaliteettia, ja sitä kautta olen ollut tyytyväisempi elämääni ja muihin ihmisiin.

Vastuu on otettava. Sen välttelyllä ihminen hakee tietynlaista valjua turvaa, mutta kokemukseni mukaan suurin turvantunne syntyy lopulta kun vastuu otetaan. Tiedän, mitä haluan. Luotan itseeni. Ehkä jännittää, mutta nyt tehdään näin.

 

Kuun kelmeään valoon verrattuna se on kuin aurinko.

Mitä asioita sinä voit tehdä ja mitä sen sijaan haluat?

 

P.S. Kun nyt asiaa mietin, niin minusta taisi tullakin ”ihan erikoinen ihminen”. Ja juuri nyt olen kuvainnollisesti opettelemassa lentämään. Lapsuuden utopistiset haveet ovat joskus niitä kaikkein arvokkaimpia.

 

Seuraa Atlantinlootusta Facebookissa!

Lue myös: Tila on kaiken avain

Tykkää tai jaa: